Lopputyö 24.4.2001

Kirsi Hannula-Stenqvist

Taideteollinen Korkeakoulu, Medialaboratorio

1. JOHDANTO 4

1. Maanpäällisen digi-tv:n toteutusmalli Suomessa 8
2. Digi-tv-kanavat 9
3. Digi-tv-toimijat 10

1. TUTKIMUSASETELMA JA -MENETELMÄT 11

1. Haastattelujen sisältö, toteutus ja arviointi 12
2. Asiantuntijahaastattelut 13

1. Yleisötutkimukset 14
1. Yleisötutkimusaineiston kuvaus 14
2. Yleisötutkimusaineiston arviointi 16
2. Menetelmän ja aineistojen luotettavuus 16

1. JOHDANTO

Olemme siirtymässä digitaaliseen aikakauteen. Kauteen, josta usein puhutaan uuden median aikakautena, tieto- tai informaatioyhteiskuntana. Muutos sähköisessä viestinnässä on viimeisinä vuosikymmeninä, ja erityisesti viime vuosina, ollut erittäin nopeaa. Internetistä on tullut osa arkipäivää, matkapuhelimista osa päivittäistä kommunikaatiota. Uusi teknologia on vaikuttanut vanhaan mediaan ja synnyttänyt kokonaan uutta.

Muutoksen alkuunpanevana voimana pidetään yleisesti teknistä kehitystä, teknologian muutosta. Tärkeää on kuitenkin, että mediassa tapahtuvaa kehitystä ei nähdä pelkästään teknologialähtöisenä, vaan että teknologiat nähdään ihmisten toimesta ja kulttuurisissa konteksteissa rakentuvina — silti niiden merkittävää roolia väheksymättä. Itse mediasisällöt muotoutuvat viime kädessä vasta teknologian, median ja ihmisen vuorovaikutustilanteessa (Järvinen & Mäyrä 1999, 13).

Myös digi-tv:stä käydyssä julkisessa keskustelussa lähestymistapa aiheeseen on ollut usein teknologialähtöinen. On kysytty, miksi uutta tekniikkaa ylipäätään tarvitaan. Välillä digi-tv:tä on pidetty lähes vallankumouksellisena uutuutena, välillä taas tekniikkana, joka on vanhentunut jo syntyessään. Itse näen digi-tv:n ennen kaikkea edeltäjiensä evoluutiona, vanhojen medioiden luonnollisena kehityspolkuna ja niiden ilmaisukeinojen yhdistäjänä.

Nimitys uusi media on digi-tv:n yhteydessä siis mielestäni harhaan johtava. Onhan digi-tv:n keskeisenä perustana perinteinen televisio, joka digitaalisuuden myötä saa uusia piirteitä, uusia ilmaisukeinoja, ja jota katsoja voi alkaa käyttää uusin tavoin. Nimitys "uusi media" onkin aina suhteellinen: vanhatkin mediat ovat joskus olleet uusia, ja esimerkiksi elokuvaan kohdistettiin aikanaan samanlaisia odotuksia ja pelkoja kuin tietokoneisiin ja -verkkoihin viime vuosien aikana (Järvinen & Mäyrä 1999, 9; Pantzar 1996, 8-10). Vastaavia pelkoja ja epävarmuuksia kohdistuu nyt myös digitaaliseen televisioon.

On totta, että televisio muuttuu digitaalisuuden myötä. Television kautta on tulevaisuudessa mahdollista asioida esimerkiksi pankissa, tehdä ostoksia, chattailla tai lähettää sähköpostia. Siitä on tulossa eräänlainen hybridi — television ja tietokoneen yhdistelmä. Mutta kuten Mika Pantzar (1997, 4) toteaa, "digitaalista televisiota tulee lähestyä enemmän sen mahdollistamien uusien palveluiden kuin teknisten laiteratkaisujen näkökulmasta".

Omassa tutkielmassani tarkastelen ennen kaikkea suunnitteilla olevia sisältöjä.

1. Tutkimuksen tavoitteet, rajaus ja aineistot

Keskeisellä sijalla tarkastelussani ovat toteutettavat vuorovaikutteiset palvelut. Kari Jääskeläisen (1997, 25) mukaan vuorovaikutteisuudella tarkoitetaan television yhteydessä yleensä katsojan mahdollisuutta vaikuttaa ohjelman sisältöön tai laatuun. Valitsen vuorovaikutteisuuden määritelmäksi tässä sisältöön vaikuttamisen. Täydennän määritelmää luvussa 4.1. digi-tv:n ominaisuuksiin perustuvalla teknisellä lähtökohdalla, joka jakaa interaktiivisuuden edelleen paikalliseen ja todelliseen, paluukanavaa vaativaan vuorovaikutteisuuteen.

Tutkimukseni kohteena on yhtäältä tuottaja (mediatuotteen valmistusta ohjaava tekijä), toisaalta valmistuvat tuotteet ja niiden mahdollinen kuluttajavastaanotto. Aikaperspektiivinä on tulevaisuus, joka tässä tutkimuksessa on rajattu digi-tv:n kansalliseen aloitukseen Suomessa 27.8.2001, ja sitä seuraavaan muutamaan kuukauteen. Teknologisena kehyksenä tarkastelulle on, minkälaisia sisältöpalveluja vastaanotintekniikka ja käyttöön otettava infrastruktuuri mahdollistavat yllä mainittuna ajankohtana.

Tarkastelen tutkielmassani interaktiivisten sisältöpalvelujen toteutumista maanpäälliseen jakelujärjestelmään perustuvan digi-tv:n aloitusvaiheessa Suomessa syksyllä 2001. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, kohtaavatko digi-tv-toimijoiden suunnittelemat vuorovaikutteiset palvelut katsojien odotukset.

Voidakseni selvittää digi-tv-toimijoiden ajatukset haastattelin toimiluvanhaltijoiden ja Yleisradion digi-tv-kanavien vetäjiä. Heidän vastauksensa muodostavat tutkimukseni keskeisen empiirisen aineiston. Tavoitteeni on näiden haastattelujen avulla kartoittaa kokonaiskuva toimijoiden suunnittelemasta sisältötarjonnasta ja siitä, kuinka merkittävinä he pitävät interaktiivisia sisältöpalveluja oman kanavansa menestymiselle ja toisaalta koko digi-tv:n tulevaisuudelle. Samalla pyrin muodostamaan käsityksen siitä, millainen on digi-tv-palvelukokonaisuus 27.08.2001; ketkä silloin palvelunsa aloittavat, millaisin palveluin ja kuinka suurin tuntimäärin. Tarkastelen erityisesti, minkä tyyppisiä vuorovaikutteisia palveluja aloitusvaiheessa on tarjolla, ja mitkä ovat palvelujen kehitysnäkymät toimijoiden mielestä.

Katsojia koskevat päätelmäni teen jo olemassa olevan tutkimusaineiston pohjalta. Valitsemissani kuluttajatutkimuksissa on kartoitettu yleisön tarpeita, odotuksia ja mielipiteitä suhteessa uusiin palveluihin lähinnä laadullisin tutkimuksin. Aineiston käsittelyssä keskityn analysoimaan erityisesti suunnitteilla olevien vuorovaikutteisten palvelutyyppien kiinnostavuutta kuluttajanäkökulmasta. Rajaan kuitenkin eri kuluttajaryhmien toisistaan poikkeavien odotusten erittelyn oman tutkimukseni ulkopuolelle.

Näiden kahden analysoimani tutkimusaineiston pohjalta teen omat johtopäätökseni siitä, miten hyvin toimijoiden suunnittelemat digi-tv-sisällöt kohtaavat kuluttajien odotukset. Analysoin haastattelemieni digi-tv-toimijoiden vastaukset ja arvioin niitä suhteessa katsojien käsityksiin ja mielipiteisiin tulevista digi-tv-sisällöistä. Rajaan tutkielmani tarkastelun nimenomaan maanpäällisen jakeluverkon kautta jaeltaviin digi-tv-palveluihin.

Tutkielmani kirjallisuuslähteinä käytän digitaalista televisiota, sen palveluita ja tietoyhteiskuntaa käsitteleviä teoksia. Koska digi-tv-aiheisia teoksia on toistaiseksi ilmestynyt suhteellisen vähän, muodostavat lehti- ja verkkoartikkelit myös osan lähdeaineistoani. Lisäksi käytän taustatietona digi-tv-seminaarien materiaalia, toimijoiden tilaamia konsulttiselvityksiä ja tiedotusaineistoa, sekä hyödynnän digi-tv-kanavien vetäjien haastattelujen lisäksi suorittamiani asiantuntijahaastatteluja, joiden valintaperusteista kerron tarkemmin luvussa 2.

Digi-tv on kiinnostanut minua jo vuodesta 1996, jolloin työskentelin viestintätehtävissä Yleisradiossa. Monipuolisen tiedonhankinnan on mahdollistanut osaltaan myös se, että olin mukana hankkeen kansallisessa valmistelutyössä digi-tv-toimijoiden Markkinointi-ryhmän sihteerinä syksystä 1998 vuoden 2000 loppuun asti. Taideteollisen Korkeakoulun Muunto-koulutus antoi minulle luontevan mahdollisuuden saattaa aihe tutkielmaksi ja laajemman yleisön luettavaksi. Selvää on, että lähes kymmenen vuoden mittainen työskentelyni Yleisradiossa antaa tarkastelulleni enemmän julkisen palvelun kuin kaupallisen näkökulman. Tutkielman taiteellinen osa eli luova suunnittelutyöni tulee näkymään vuorovaikutteisten lisäpalvelujen muodossa YLE Teema -kanavalla, jonne siirryin tuottajaksi 1.1.2001. Produktio-osan poisjättäminen tästä tutkielmasta mahdollistaa samalla myös sen, että tutkielmani voidaan kokonaisuudessaan julkistaa toukokuussa 2001.

Asetettuani tutkimukselleni tavoitteet ja rajaukset selvitän tässä luvussa vielä ongelmanasetteluni taustan ja digi-tv:n perustilanteen Suomessa. Toisessa luvussa esittelen tutkimusasetelman, -menetelmät ja -aineistot. Kolmannessa luvussa tarkastelen vuorovaikutteisuuden kehittymistä mediassa teoreettisesti. Neljännessä luvussa pyrin hahmottamaan vuorovaikutteisuuden mahdollisuuksia digitaalisessa televisiossa ja selitän ne tekniset reunaehdot, joille vuorovaikutus digi-tv:ssä rakentuu. Luvussa viisi analysoin tutkimusaineistoni näistä näkökulmista: sisältösuunnittelu, vuorovaikutteisuus ja toimijat/kuluttajat -asetelma. Luvussa kuusi teen analyysin perusteella johtopäätökseni vuorovaikutteisuuden kehittämisestä televisioon ja arvioin niitä tulevaisuudenvisioita, joita toimijat ovat esittäneet, ja teen yhteenvedon tutkimukseni keskeisistä havainnoista.

Tutkielmani toteutushetkellä huhtikuussa 2001 olen erittäin tietoinen siitä, että kehitteillä olevan tuotteen palveluiden potentiaali paljastuu todellisuudessa vasta käytössä (Pantzar 1997,4). Silti on tärkeää ja mielenkiintoista luoda katsaus siihen, mitkä ovat tuotteita suunnittelevien ihmisten näkemykset vuorovaikutteisuuden kehittämisestä televisioon nyt, kun digi-tv:n aloitukseen Suomessa on enää vajaa viisi kuukautta aikaa.

Suomessa maanpäällisen digitaalisen televisiotoiminnan aloittaminen on pyritty tahdittamaan kansainväliseen kehitykseen ja aikaan, jolloin riittävän kehittyneet vastaanotin- ja ohjelmistoratkaisut ovat saatavilla. Digi-tv-toimiluvanhaltijat ja YLE ovat sopineet digi-tv:n kansalliseksi aloituspäiväksi 27.8.2001.

Tammikuussa 2001 nousi julkiseen keskusteluun kysymys sovitun aloituspäivän lykkäämisestä. Huolensa aloitusajankohdan sopivuudesta esittivät mm. kulttuuriministeri Suvi Lindén ja liikenne- ja viestintäministeri Olli-Pekka Heinonen. Spekuloinnit digi-tv-lähetysten aloituksen siirtämisestä perustuivat lähinnä kehittyneiden, vuorovaikutteiset palvelut mahdollistavien digi-tv-vastaanotinten markkinoilletulon oletettuun viivästymiseen. Liikenne- ja viestintäministeriö julkisti kuitenkin 17.2.2001 teettämänsä vastaanotinselvityksen tuloksen, jossa todettiin seuraavaa: "yhteenvetona vastaanotintilanteesta voidaan todeta, että DVB-MHP:n Interactive-profiilin ja NorDig2-suosituksen mukaisia, vuorovaikutteiset palvelut mahdollistavia vastaanottimia on markkinoille saatavissa" (Mölsä 2000). Nämä tekniset lyhenteet ja määreet selitän luvussa 4.

Digi-tv:n aloitusvaiheessa syksyllä 2001 pitäisi siis markkinoilla olla saatavilla kehittyneitä digi-tv-vastaanottimia sekä analogiseen televisioon liitettävinä erillisinä "digiboxeina" (set-top-box) että integroituina digitaalisina tv-vastaanottimina. Molemmat vastaanotintyypit on varustettu kehittyneiden, osin vuorovaikutteisten lisäpalveluiden käyttöön tarvittavilla sovellusohjelmilla. Ne mahdollistanevat televisiopalveluiden lisäksi sekä nk. yksisuuntaiset lisäpalvelut että yksinkertaiset paluukanavaa hyödyntävät vuorovaikutteiset palvelut (ks. tarkemmin luku 4). Lisäksi markkinoille tullee joitakin kehittyneempiä vastaanottimia, joissa on Internet-selain. Niiden kautta on mahdollisuus käyttää myös Internet-selainpohjaisia palveluita, kuten lähettää sähköpostia tai katsoa www-sivuja.

Suomessa valitulla aloitusstrategialla pyritään välttämään ensimmäiseksi maanpäälliset digi-tv-lähetykset aloittaneiden Britannian ja Ruotsin kohtaamia vaikeuksia digi-tv-toiminnan käynnistämisessä. Vaikeudet perustuivat pitkälti juuri kehittymättömiin vastaanotin- ja ohjelmistoratkaisuihin sekä suljettuihin kaupallisiin järjestelmiin. Britanniassa maanpäälliset digi-tv-lähetykset käynnisti ONDigital 15.11.1998 ja Ruotsissa Senda 1.4.1999. Molemmissa maissa maanpäällisten digi-tv-lähetysten vastaanottamiseen tarkoitettujen "digiboxien" ja digitelevisioiden leviäminen kotitalouksiin on ollut ennustettua hitaampaa.

Vuorovaikutteisten palvelujen mahdollistaminen digi-tv:n katsojalle on Suomessa asetettu kansallisen digi-tv-hankkeen keskeiseksi tavoitteeksi. Digi-tv-toimijoiden vastaanotinvalmistajille 19.10.2000 julkisuuteen antamassa muistiossa "Suositus digitaalisista tv-vastaanottimista Suomen markkinoille" todetaan, että yhteisenä päämääränä on "tukea kuluttajien kannalta yhteensopivan vastaanotinkannan muodostumista, minkä tavoitteena on mahdollistaa digitaaliseen televisioon liittyvien monipuolisten palvelujen joustava saatavuus kuluttajille ja myötävaikuttaminen tietoyhteiskunnan kehittymiseen" (www.digitv.fi).

Nyt huhtikuussa 2001 voidaan todeta, että suosituksen mukaisia vuorovaikutteiset palvelut mahdollistavia vastaanottimia on tulossa Suomen markkinoille syksyn 2001 aikana. Tutkielmani yhtenä tarkoituksena on osaltaan selvittää, millaisia vuorovaikutteisia palveluja vastaanottimet itse asiassa mahdollistavat. Aloituspäivän siirtoa koskeneiden spekulaatioiden takia sisällytän tutkimukseeni myös aloitusajankohtaa ja vastaanottimien saatavuutta koskevia kysymyksiä ja pyrin keskusteluin saamaan selville toimijoiden näkemykset aloitusajankohdan oikeellisuudesta ja palvelujen suunnitellusta aloitusvolyymista.

1. Maanpäällisen digi-tv:n toteutusmalli Suomessa

Suomessa digi-tv-hankkeen katsotaan käynnistyneen liikenne- ja viestintäministeriön aloitteesta. Ministeriön asettaman asiantuntijatyöryhmän annettua raporttinsa "Yleisradiotoiminnan digitalisointi Suomessa" teki hallitus 18.5.1996 periaatepäätöksen Suomen televisiojakelun digitalisoinnista perustuen Yleisradion maaverkkoihin. Jakelussa on päädytty ns. digitaaliseen maanpäälliseen perusratkaisuun: eurooppalaisena yhteistyönä luotuun tekniseen standardiin Digital Video Broadcasting—Terrestrial (DVB—T) tukeutuvaan lähetysjärjestelmään, jota täydennetään digitaalisella kaapelijakelulla (DVB—C) ja satelliittijakelulla (DVB—S). Maanpäälliseen jakeluratkaisuun päädyttiin Suomessa mm. siitä syystä, että siinä voidaan hyödyntää jo olemassa olevaa kansallista infrastruktuuria eli YLEn tytäryhtiön Digitan omistuksessa olevia radio- ja tv-asemia, niiden mastoja, rakennuksia ja tontteja. Tärkeä peruslähtökohta on myös, että maanpäällisellä jakeluverkolla voidaan kattaa koko Suomi. (Blomberg 1998, 15; 2000, 4).

Ensimmäinen lähetys digitaalisessa koeverkossa lähetettiin Yleisradion Espoon Kivenlahden lähettimellä 25.9.1997. Koko maan kattavan verkon rakentaminen käynnistettiin toukokuussa 2000. Syksyllä 2001 digi-tv-lähetyksiä lähetetään Espoon, Tampereen, Turun, Eurajoen ja Lahden radio- ja tv-asemilta. Näkyvyysalue kattaa silloin puolet suomalaisista. Vuoden 2001 loppuun mennessä digi-tv-lähetyksiä aletaan lähettää myös Anjalankosken, Jyväskylän, Kuopion, Lapuan ja Oulun asemilta. Näkyvyysalue kattaa siinä vaiheessa noin 70 % suomalaisista (Hannula-Stenqvist 2000a).

Valtioneuvosto myönsi digitaalisten valtakunnallisten yleiskanavien toimiluvat 23.6.1999. Toimiluvat jaettiin kahteen multipleksiin eli kanavanippuun. Lisäksi kolmas kanavanippu varattiin Yleisradion käyttöön. Kanavanippu A on siis YLEn käytössä julkisen palvelun televisiotoimintaa varten. Kanavanippu B:n toimiluvat saivat MTV Oy, City-tv Oy -ketju, Suomen Urheilutelevisio Oy ja Wellnet Oy. Kanavanippu C:n toimiluvat myönnettiin Oy Ruutunelonen Ab:lle, Helsinki Media Company Oy:lle, Werner Söderström Oy:lle (nykyisin SWelcom Oy) ja Deuterium Oy:lle (nykyisin Canal+ Finland). Toimiluvat myönnettiin ajalle 1.9.2000 — 31.8.2010. Kanavanippua A hallinnoi YLE, kanavanippua B Alma Media Oy ja kanavanippua C

SWelcom Oy. Toimiluvat sallivat myös nk. rinnakkaiskanavat ja lisäpalvelujen lähettämisen.

Käytännössä tämä merkitsee, että 27.8.2001 aloittaa toimintansa kolmetoista digitaalista televisiokanavaa.

2. Digi-tv-kanavat

Suomen maanpäällinen digi-tv-palvelukokonaisuus rakentuu sekä nykyisten analogisten yleiskanavien, TV 1, TV 2, MTV3 ja Nelonen, digitaalisista versioista että erikoiskanavista. Seuraavassa on esitelty kanavien julkisuuteen antamat lyhyet sisältökuvaukset (ks. esimerkiksi www.digitv.fi; Möttölä 2000; Weckström & Slip 2001).

YLE TV 1-D on täyden palvelun kanava, jonka painopistealueina ovat uutis- ja ajankohtais-ohjelmat ja kotimainen draama. YLE TV 2-D on niin ikään täyden palvelun kanava, jonka tarjonnassa korostuvat ajankohtaisohjelmien lisäksi urheilu, viihde ja lastenohjelmat. YLE24 uutiskanava lähettää uutisia ja ajankohtaisohjelmia ympäri vuorokauden. Uutislähetykset ovat sekä valtakunnallisia että alueellisia. Lisäksi kuullaan erikoisuutisia taloudesta ja kulttuurista. YLE Teema keskittyy kulttuuri-, opetus- ja tiedeohjelmiin. Sen valikoimaan kuuluvat myös elokuvat, dokumentit ja musiikki. YLE FST on ruotsinkielisen yleisön digitaalikanava, joka lähettää mm. uutis- ja ajankohtaisohjelmia, lastenohjelmia, viihdettä, draamaa ja urheilua. Kaikki edellä mainitut YLEn kanavat ovat lupamaksurahoitteisia ja täysin Yleisradion omistuksessa. Kanavien katsojille tämä merkitsee nk. "free to air" -lähetystä eli sen voi vastaanottaa ilmaiseksi, ts. lupamaksua vastaan.

MTV3-D on analogisen MTV3-kanavan rinnakkaislähetys muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kanava on mainosrahoitteinen ja kokonaan Alma Median omistuksessa. City-tv lähettää alueellisia uutislähetyksiä ja ajankohtaisohjelmia pääkaupunkiseudulla, Pirkanmaalla ja Turussa. Se on mainosrahoitteinen, ja sen suurimpina omistajina ovat MTV Oy ja kaapeli-tv-yhtiöt. Urheilukanava keskittyy urheilutapahtumiin ja urheilu-uutisiin sekä urheiluharrastuksiin ja kilpaurheiluun liittyviin ohjelmiin. Kanavalla nähdään myös urheiluviihdettä. Se on mainosrahoitteinen. Urheilukanavan omistavat MTV3, SWelcom, Veikkaus, Suomen liikunta- ja urheiluliitto sekä Hippos. Wellnet-kanava lähettää terveyteen, vapaa-aikaan, asumiseen ja omiin rahoihin liittyviä ohjelmia. Wellnet on osin mainosrahoitteinen, osin maksu-tv. Kanavan omistavat Wellmedia, Janton, Pohjois-Karjalan Kirjapaino, Esan kirjapaino, Edita ja erilaiset yhteistyöorganisaatiot, joiden kanssa palveluja tuotetaan.

Nelonen-D on analogisen Nelosen rinnakkaislähetys joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Kanava on mainosrahoitteinen, ja sen omistavat SWelcom ja TS-yhtymä. Elokuvakanava lähettää elokuvia 24 tuntia vuorokaudessa. Kanava on maksu-tv eli sen vastaanotto on maksullista ja edellyttää sopimista palvelun tarjoajan kanssa. Kanava on täysin SanomaWSOY:n omistuksessa. Koulukanava keskittyy opetusohjelmiin ja edutainment-ohjelmiin, jotka muodostavat kokonaisuuden yhdessä WSOY:n oppimisportaalin kanssa. Kanava on maksullinen, ja se on kokonaan WSOY:n omistuksessa. Canal+ lähettää elokuvia 24 tuntia vuorokaudessa. Ohjelmisto painottuu ensi-iltaelokuviin. Lisäksi nähdään mm. dokumentteja sekä urheilua. Kanava on maksullinen. Sen omistaa sataprosenttisesti Canal+.

Kaikki digi-tv-kanavat ovat julkisuudessa ilmoittaneet lähettävänsä myös vuorovaikutteisia lisäpalveluja. Niiden muotoja ja sisältöjä selvitän tarkemmin luvussa 5.

3. Digi-tv-toimijat

Koska tarkastelen digi-tv:n toteutumista Suomessa erityisesti palveluiden toteuttajien eli tuottajien näkökulmasta, on tärkeää määritellä, ketä palveluiden tuottajilla tarkoitan. Tuottajilla käsitän tässä tutkimuksessa nk. Suomen maanpäällisiä digi-tv-toimijoita (SMDTV) eli digi-tv-toimiluvan saaneita yhtiöitä ja Yleisradiota, jonka toiminta perustuu YLE-lakiin.

Toimijoita edustavat tässä tutkimuksessa toimiluvan saaneiden yhtiöiden ja YLEn digi-tv-kanavien projektien vetäjät tai kanavien ohjelmajohtajat. Päädyin haastattelemaan vetäjiä siksi, että haluan nostaa esiin toimiluvan saaneiden yhtiöiden ja Yleisradion operatiivisen, digi-tv-palveluiden kehittämisestä vastaavan ja niitä toimeenpanevan tahon näkökulman tutkimukseni ongelmanasetteluun. Lisäksi oletan vetäjien olevan keskeisessä roolissa kanavan palvelukokonaisuutta suunniteltaessa ja hallitsevan siten parhaiten myös toteutettavien vuorovaikutteisten palvelujen sisällöt ja niiden merkityksen kanavan tarjonnassa. Tämä ydinjoukko myös kokoontuu säännöllisesti noin kaksi kertaa kuukaudessa edistääkseen koko digi-tv:n kannalta keskeisiä kansallisia hankkeita, kuten käyttöliittymän suunnittelua, paluukanavaratkaisua ja maksujärjestelmien käyttöönottoa. Haastateltavat ovat siis avainasemassa myös digi-tv:n kansallista palvelukokonaisuutta muodostettaessa. Palvelukokonaisuudessa tehtävät perusratkaisut luovat pohjan vuorovaikutteisten palvelujen mahdollisille toteuttamismuodoille ja -aikataululle.

Haastateltavinani olivat Astrid Gartz, ohjelmajohtaja, YLE TV 1-D; Jyrki Pakarinen, ohjelmajohtaja, YLE TV 2-D; Mika Lavonen, projektipäällikkö, YLE24 uutiskanava; Ismo Silvo, ohjelmajohtaja, YLE Teema; Erik Bäckman, projektipäällikkö, YLE FST; Jorma Sairanen, ohjelmajohtaja, MTV3; Pauli Aalto-Setälä, sisältöjohtaja, City-tv; Risto Nieminen, toimitusjohtaja, Urheilukanava; Arto Tuominen, hallituksen puheenjohtaja, Wellnet; Pirjo Airaksinen, kanavajohtaja, Nelonen-D; Merja Rinne, projektijohtaja, Elokuvakanava; Mikko Laine, johtaja, Koulukanava ja Jaakko Harno, kanavajohtaja (country manager), Canal+.

Mauri Ylä-Kotola määrittelee mediatieteen oppialaksi, joka tutkii mediatuotteita ja näiden valmistuksen prosesseja kulttuuri-ilmiöinä. Tieteen kohteena hän erottaa yhtäältä ihmisen valmistusta ohjaavana tekijänä ja toisaalta kohteen, joka prosessissa valmistuu (Ylä-Kotola 1999, 56-57). Määritelmä toteutuu mielestäni myös oman tutkimukseni kohdalla, vaikka sen lähtökohtana ovat viestinnälliset periaatteet. Tarkastelussa on palvelujen tuottaja valmistusta ohjaavana tekijänä sekä suunnitteilla oleva, valmistuva tuote.

Uuden viestimen leviämistä kartoitetaan yleensä kvantitatiivisin, määrällisin tutkimuksin, joiden avulla mitataan käyttäjäkunnan rakennetta ja kokoa. Tutkimukset ovat luonteeltaan hyvin samankaltaisia toteutusajankohdasta riippumatta. Niissä tutkitaan esimerkiksi, ketkä ensin hankkivat tarvittavat vastaanottimet, mikä on niiden käyttötiheys ja mikä on se sisältö, mitä niistä etsitään (Kytömäki ja Ruohomaa 1996, 5). Tämäntyyppisiä tutkimuksia on toteutettu niin elokuvan, radion kuin televisionkin diffuusiota kartoitettaessa. Digi-tv:n aloitusajankohdan jälkeen vastaavia tutkimuksia toteutettaneen myös digi-tv:n kohdalla.

Ennen uuden viestimen käyttöönottoa tehtävä tutkimus on yleensä kvalitatiivista eli laadullista. Ryhmä- tai yksilöhaastatteluin pyritään kartoittamaan esimerkiksi, minkä tyyppistä sisältöä kuluttajat haluavat vastaanottaa uudesta mediasta, minkälaiset palvelut he kokevat kiinnostaviksi ja kuinka paljon he olisivat valmiita maksamaan uudesta viestimestä.

Digi-tv:stä tähän asti toteutettu tutkimus on ollut pääosin laadullista. Perustutkimusta tehtiin ensin Kansallisen Multimediahankkeen yhteydessä ja sen jälkeen esimerkiksi Tekesin Future-tv- ja kuluttajatutkimusprojekteissa.Tutkimuksen kohteena ovat olleet ennen kaikkea palvelujen kuluttajat ja erityisesti erilaiset kuluttajaryhmät. On kartoitettu kuluttajien tarpeita ja asenteita ja pyritty saamaan selville, mitkä ryhmät omaksuvat ensimmäisenä digi-tv:n palvelut tai mitkä ryhmät ovat ensimmäisenä valmiita hankkimaan uuden vastaanottimen.

Oma tutkielmani keskittyy edellä luetelluista tutkimuksista poiketen palvelujen tuottajaan. Tutkimukseni metodologia on kvalitatiivinen ja menetelmänä puolistrukturoitu teemahaastattelu (ks. 2.1.1.). Lisäksi käytän osallistuvaa havainnointia.

Selvitykseni kohteena ovat yhtäältä digi-tv-toimijoiden näkemykset vuorovaikutteisista palveluista ja toisaalta yleisön odotukset niiden suhteen. Vaikka tarkasteluni keskiössä ovatkin toimijoiden ajatukset, pyrin asettamaan niille myös vertailukohdan. Nostan esiin yleisön näkemyksiä kiinnostavista digi-tv-palveluista. Sillä vain niillä palveluilla, jotka television katsojat hyväksyvät omaan arkeensa on mahdollisuus menestyä (Williams & Slack & Stewart 2000, 103; Pantzar 1996, 53).

Toimijoiden käsityksiä kartoitan tekemieni puolistrukturoitujen teemahaastattelujen avulla, Haastattelin kaikkien uusien digi-tv-kanavien vetäjät siten, että ensimmäinen haastattelu oli 6.3.2001 ja viimeinen 10.4.2001. Tutkimusajankohdan valitsin sen perusteella, että oletin toimijoiden olennaisten palvelusuunnitelmien olevan valmiina kyseisenä ajankohtana — olihan digi-tv:n aloitukseen haastatteluhetkestä enää noin viisi kuukautta aikaa.

Haastattelun aluksi pyysin haastateltavaa täyttämään taustatietolomakkeen (liite 1), joka käsitteli kanavan digi-tv-palvelujen käynnistysaikataulua, haastateltavan näkemyksiä digi-tv:n vuorovaikutteisten palvelujen merkityksestä kanavalle ja koko digi-tv:n menestymiselle yleensä sekä erilaisten vuorovaikutteisten palvelutyyppien tärkeyttä kanavan ja koko digi-tv:n kannalta. Itse haastattelu käsitti noin 20 kysymystä (liite 2), joissa käsiteltiin kanavan ohjelmatarjontaa ja kohdeyleisöä sekä palvelujen aloitusaikataulua, pohdittiin vuorovaikutteisten palvelujen merkitystä digi-tv:n menestymiselle, keskusteltiin kuluttajaryhmistä, joiden oletetaan ensimmäisenä omaksuvan vuorovaikutteiset palvelut, ja visioitiin tulevaisuutta. Haastattelujen läpivienti kesti haastateltavasta riippuen noin puolesta tunnista hieman yli tuntiin.

Haastattelutilanteiden luonne ja laatu vaihteli jonkin verran. Suuren osan haastateltavista olin tavannut jo aikaisemmin, mikä nopeutti haastattelun liikkeellelähtöä. Muutaman tapasin kuitenkin ensimmäistä kertaa vasta haastattelutilanteessa, mikä joidenkin kohdalla ilmeni jonkinasteisena varauksellisuutena ja keskustelun hitaampana käynnistymisenä. Kaikkien kohdalla haastattelun anti parani haastattelun edetessä. Osa haastateltavista innostui välillä kertomaan hyvinkin vilkkaasti omista näkökannoistaan ja tuomaan esiin aiheita myös haastattelurungon ulkopuolelta. Suurin osa haastateltavista oli varannut haastatteluun pyytämäni tunnin verran ja käytti varatun ajan keskittyen hyvin tutkimuksen aiheeseen ja sisältöön.

Mielestäni oma panokseni haastattelijana parani sitä mukaa, montako haastattelua olin tehnyt. Ensimmäisissä haastatteluissa pitäydyin liikaa pelkässä haastattelurungossa enkä tehnyt riittävästi lisäkysymyksiä. Olisin myös voinut puuttua enemmän haastateltavien sanomisiin ja jatkaa keskustelua kiinnostavista aiheista. Tehtyäni kolmetoista toimijahaastattelua arvioin ne kuitenkin sisällöiltään hyvin vertailukelpoisiksi.

Tutkimukseni empiirinen osa rakentuu siis pitkälti toimijoiden näkemyksistä, yksittäisten henkilöiden mielipiteistä, joita on mahdoton yleistää. Ne voivat kuitenkin kuvata aihetta eri puolilta, erilaisista näkökulmista. Viimeksi mainittua pidän erityisen tärkeänä oman tutkimukseni kannalta.

Tiedossani oli, että toimijat eivät tutkimushetkellä vielä voisi antaa kovin yksityiskohtaista tietoa tulevista palveluista, koska ne tutkimuksen julkistuksen ajankohtana olisivat vielä liikesalaisuuksia. Osa haastateltavista saattoi myös kokea epävarmuutta, koska työskentelen YLEssä, jonka digi-tv-sisällöt voivat joiltakin osin kilpailla kaupallisten kanavien tarjonnan kanssa.

Vaikka pitäydyin haastattelujen kysymyksenasettelussa suhteellisen yleisellä tasolla, antoivat käydyt keskustelut mielestäni kuitenkin hyvän pohjan vuorovaikutteisten palvelujen kokonaisuuden hahmottamiselle digi-tv:n aloitusvaiheessa Suomessa, sekä niiden kehitysnäkymien kartoittamiselle, joita vuorovaikutteisuus televisiossa voi tarjota.

Toimijoiden haastattelujen lisäksi tein neljä asiantuntijahaastattelua samana ajankohtana. Niiden tarkoituksena oli selvittää digi-tv:n keskeisiä kansallisia hankkeita ja antaa taustatietoa teknisistä ja sisällöllisistä lähtökohdista.

Ensimmäisenä haastattelin Esa Blombergin Accenturesta, joka oli helmikuussa 2001 tekemässä digi-tv:n aloitukseen ja vastaanotintilanteeseen liittyvää tutkimusta liikenne- ja viestintäministeriön toimeksiannosta. Esa Blomberg on ollut mukana kansallisen hankkeen valmistelutyössä sen alusta asti ja on toiminut mm. Suomen Digi-TV-Forumin pääsihteerinä. Toinen haastateltavani oli Ari Pöyhtäri, joka edustaa digi-tv:n kansallisen sovelluksen toteuttavaa Sofia Digitalia ja on aikaisemmin ollut mukana digi-tv:n käyttöliittymää ja käytettävyyttä kehitelleessä ja tutkineessa Tekesin Future-tv-projektissa. Kolmas haastateltavani Pauli Heikkilä on digitaalisen jakeluverkon toteuttavan Digitan toimitusjohtaja ja tekniikan tohtori, joka toimi helmikuussa 2001 Kari Jääskeläisen vastaväittäjänä Taideteollisen korkeakoulun medialaboratorion väitöstilaisuudessa. Digitan rooli digi-tv-hankkeessa on ollut keskeinen — paitsi jakeluverkon rakentamisessa, myös digi-tv-tiedottamisessa ja markkinoinnissa. Neljäs asiantuntijahaastateltavani oli MTV3:n Tauno Äijälä, jonka alun perin piti olla haastateltavana kanavajohtajan ominaisuudessa, mutta koska MTV3:n ohjelmajohtaja vaihtui 1.4.2001 Jorma Sairaseksi, päätin käyttää Tauno Äijälän haastattelua pääosin tausta-aineistona.

Vein sekä digi-tv-toimijoiden että asiantuntijoiden haastattelut läpi mahdollisimman tiiviillä aikataululla, jotta kaikilla haastateltavilla olisi yksilöhaastattelutilanteessa ollut yhdenmukaiset tiedot digi-tv-hankkeen yleisistä asioista, kansallisista projekteista ja niiden toteutus-aikatauluista. Kanavien vetäjien ja asiantuntijoiden kiireisistä aikatauluista huolimatta sain toteutettua kaikki haastattelut suunnitellun noin kuukauden aikaikkunan sisällä.

Vertailukohdan — eräänlaisen tausta-aineiston — toimijoiden haastattelumateriaalille muo-dostavat tutkielmassani jo tehtyjen yleisötutkimusten tulokset. Tutkimuksissa on tarkasteltu digi-tv:tä katsojan näkökulmasta, arvioitu yleisön kannalta kiinnostavia palveluita ja pohdittu katsojien mielipiteitä ja asenteita sekä niitä tekijöitä, jotka yksilötasolla vaikuttavat palvelujen omaksumiseen ja yleisellä tasolla koko digi-tv:n diffuusioon. Tutkimusten metodologia on ollut useimmiten kvalitatiivinen. Menetelmiä ovat olleet esimerkiksi teemahaastattelut, havainnointi ja osallistuva havainnointi.

2.2.1. Yleisötutkimusaineiston kuvaus

Yleisön näkemyksiä tarkastelen havainnoimalla aineistoa, joka koostuu jo toteutettujen laadullisten tutkimusten tuloksista. Aineistoksi olen valinnut seuraavat: Uusmedia 98 ja Uusmedia 99,Tekesin tutkimusraportit Kuluttajat ja multimediapalvelut (1997), Uusmedia kuluttajan silmin (1998), Internet suomalaisten arjessa (1999) ja Kohti yksilöllistä mediamaisemaa (2000) sekä YLEn yleisötutkimuksen tutkimusmateriaalin Digitaalinen televisio — kuluttajan näkökulma 2000.

Uusmedia-tutkimukset, joita käytän, ovat Suomen Trenditieto Oy:n ja Yleisradio Oy:n Yleisötutkimuksen vuosina 1998 ja 1999 toteuttamat. Tutkimuksissa on etsitty uusmediakiinnostukseltaan ja asenteiltaan toisistaan poikkeavia kuluttajia ja tutkittu näin syntyneiden kuluttajaryhmien ominaisuuksia. Suoranaisten uusmedia-asenteiden ja mediakulutuksen ohella on tutkittu myös arvoja, elämäntyyliä ja kulutustottumuksia

(Uusmedia 99, 3).

Uusmedia-tutkimusaineistossa tukeudun erityisesti kuluttajaryhmiin, joiksi vuoden 1999 tutkimuksessa on määritelty Raivaajat, Menestyjät, Sitoutuneet, Mukavuudenhaluiset, Tasapainottelijat, Puurtajat, Perinteiset ja Väliinputoajat. Raivaajat ovat edelläkävijöitä suh-teessa uusimpaan mediaan ja erityisesti sen tekniikkaan suuntautuneessa kiinnostuksessa. Menestyjät taas ovat kriittisiä ja vaativia kuluttajia, jotka arvioivat uutta mediaa ja sen tekniikkaa ennen kaikkea sen työhön tuoman lisäarvon kannalta. Sitoutuneiden elämässä on muutakin kuin työ, joten heidän näkemyksensä mukaan uuden teknologian olisi hyvä palvella sekä työssä että kotona, erityisesti ajan säästämisessä ja informaation ja viihteen kuluttamisessa. Mukavuudenhaluiset asettavat selvästi kotielämän työn edelle. He ovat myös vapaa-aikakeskeisiä. Kulutusmahdollisuudet ovat keskinkertaiset, ja kulutus painottuu kodin viihtyisyyteen. Tasapainottelijat taas viihtyvät sekä työssä että kotona, mutta teknologialle ei heille ole juuri suurta merkitystä. Kulutusmahdollisuudet ovat hyvät. Puurtajat ovat selvästi työkeskeinen ryhmä, joka ei viihdy juuri lainkaan kotona. Työssäkäynti ei tuo kovin hyvin kulutusmahdollisuuksia. Perinteiset arvostavat kotona vietettyä aikaa. Heidän kulutusmahdollisuutensa ovat suhteellisen heikot. Väliinputoajat eivät pidä tärkeänä sen paremmin työtä kuin kotiakaan. Kulutusmahdollisuudet ovat heikot. (Uusmedia 99, 2)

Käytän Uusmedia-tutkimuksen tyypityksiä vertailupohjana toimijoiden haastatteluissa esille tulleisiin näkemyksiin katsojaryhmistä, joiden he olettavat ensimmäisenä ottavan käyttöön vuorovaikutteiset palvelut ja niistä ryhmistä, joilla toimijat arvelevat olevan vaikeuksia vuorovaikutteisten palvelujen omaksumisessa.

Digi-tv:n omaksujien naisryhmien tarkastelussani viittaan myös Suomen Gallupin tekemään Trends & Women 2000 -tutkimukseen. Trends & Women -tutkimussarja kartoittaa vuosittain suomalaisen naisen mielipiteiden ja kuluttamisen trendejä. Hyödyntämäni IT-kiinnostusta mitannut tutkimusosio toteutettiin touko-kesäkuussa 2000 informoituna kirjekyselynä. Siihen vastasi noin 1400 naista ikäryhmästä 15 — 70 koko Suomen alueelta (ks. tutkimuksesta tarkemmin Gallup News 1/2001, 10-11).

Tekesin tutkimusraporteista ja YLEn Yleisötutkimuksen materiaalista käytän erityisesti vuorovaikutteisten palvelutyyppien kiinnostavuutta mitanneita osia.

Olen valinnut sellaisia yleisötutkimuksia joissa on jo toiston takia olemassa mahdollisuus löytää kehitystrendejä, sekä materiaalia, joka on mahdollisimman tuoretta ja siksi relevanttia. Kuten oman haastattelututkimukseni, myös yleisötutkimusten tulokset perustuvat henkilöiden omakohtaisiin odotuksiin ja näkemyksiin.

Yleisön odotuksiin ja mielipiteisiin vaikuttavat aina monet seikat. Mielipiteitä muovaavat niin palveluista ja teknologiasta käyty julkinen keskustelu kuin aiheesta toteutettu markkinointi ja tiedottaminen. Tutkimuksissa, joihin tukeudun, tuli esiin haastateltavien vähäiset perustiedot digi-tv:stä ja sen sisältömahdollisuuksista. Tämän johdosta yleisötutkimusaineiston osuuteen on syytä suhtautua kriittisesti. Huomionarvoista on, että kansallinen digi-tv-tiedotuskampanja alkoi tutkimuksen tekovaiheessa maaliskuussa 2001. Tiedotuskampanjan vaikutukset eivät kuitenkaan vielä käyttämässäni materiaalissa näy.

Kuvaan tehtyjen kuluttajatutkimusten tuloksia — lähinnä vuorovaikutteisten palvelujen kiinnostavuuden osalta — tutkielmani 5. luvussa. Korostan, että yleisötutkimusaineisto toimii tutkimuksessani vertailukohtana toimijoiden näkemyksille joissakin valituissa aiheissa.

Tulosten luotettavuus — todellisuuden ja tulosten mahdollisimman hyvä vastaavuus — tulisi olla jokaisen tutkimuksen tavoitteena. Sirkka Hirsjärvi ja Helena Hurme (1993, 128) arvioivat teemahaastattelua menetelmänä seuraavasti: "Valitsemalla teemahaastattelun kaltaisen tavallista pehmeämmän menetelmän haluamme tehdä oikeutta todellisuuden moni-ilmeisyydelle. Pyrimme tavoittamaan tutkittavien ilmiöiden vivahteita ja tiivistämään ne siten, että kuvauksen uudet ulottuvuudet välittäisivät haastateltavien todellisia ajatuksia ja kokemuksia" (Hirsjärvi ja Hurme 1993, 128). Oma analyysini perustuu hyvin pitkälle haastateltavien mielipiteisiin, oletuksiin ja näkemyksiin. Näkemysten vaihtelevuudella ja erilaisilla näkökulmilla on kuitenkin olennaista merkitystä mahdollisimman monipuolisen — ja toisaalta realistisen — kuvan muodostamiseksi digi-tv:n mahdollisuuksista.

Hirsjärvi ja Hurme toteavat, että teemahaastattelun käyttökelpoisuutta on aina arvioitava tieteellisin kriteerein ja että keskeisin tieteelliselle menetelmälle asetettava vaatimus on luotettavuus. He nostavat luotettavuuteen vaikuttavina tekijöinä esiin määritelmät käsitevalidius ja sisältövalidius. Riittävä käsitevalidius voidaan Hirsjärven ja Hurmeen mukaan taata suunnitteluvaiheessa tutustumalla haastateltavaan ryhmään, käsitejärjestelmään sekä kielenkäyttöön ja perehtymällä huolellisesti aikaisempiin tutkimuksiin ja alueen käsitteistöön. Varmistaakseen hyvän sisältövalidiuden taas on syytä varautua esimerkiksi tarpeeksi moneen kysymykseen ja riittäviin lisäkysymyksiin.

Ennen varsinaisen tutkimustyön aloittamista perehdyin digi-tv:n sisällöllisiin mahdollisuuksiin ja teknisiin ominaisuuksiin sekä kanavien julkisuuteen antamiin sisältökuvauksiin. Tämän lisäksi olen tutustunut useisiin digi-tv-kuluttajatutkimuksiin työni kautta. Myös alueen käsitteistö on minulle suurelta osin entuudestaan tuttua. Hyvä käsitevalidius on ollut siis alusta lähtien olemassa. Tutkimukseni sisältövalidiuden osalta haluan todeta, että mielestäni liitteessä 2 esittelemäni tutkimusrunko antoi hyvän pohjan haastattelujen läpiviennille.

Hirsjärvi ja Hurme (1993, 129-130) mainitsevat muina laadullisen tutkimuksen luotettavuuteen vaikuttavina tekijöinä haastateltavien valinnan, haastattelijan, haastattelujen tiedonsiirtotarkkuuden, teoreettista viitekehystä vastaavien muuttujien muodostuksen sekä aineistosta tehtävät johtopäätökset. Pidin lähtökohtaisesti erittäin tärkeänä, että tekemäni johtopäätökset perustuisivat haastatteluissa esitettyihin sanatarkkoihin lausuntoihin, eivätkä vain niistä tekemiini muistiinpanoihin ja omiin muistikuviini. Siksi kaikki haastattelut on nauhoitettu ja purettu sanatarkasti luettavaksi tekstiksi. Haastateltavien valintaperusteista kerroin jo kohdassa 1.2.3.

Asiantuntijahaastattelujen määrän rajoitin vain hankkeen kannalta keskeisimpien asioiden selvittämiseen (vastaanotintilanne ja -ominaisuudet, kansallinen sovellus, jakeluverkko).

Valitsemani yleisötutkimusaineistot ovat tunnettujen tutkimuslaitosten ja -tahojen tekemiä. Tutkimustulosten luotettavuus on ollut olennainen valintakriteeri.

Vaikka tässä pyrinkin osin arvioimaan oman tutkimukseni pätevyyttä ja luotettavuutta, jää tutkimukseni lähtökohtien, sisällön ja johtopäätösten validiuden kokonaisarviointi kuitenkin ennen kaikkea tutkimuksestani kiinnostuneelle lukijalle.

3. MEDIAN INTERAKTIIVINEN LUONNE

Tarkoitukseni on tässä luvussa asettaa digi-tv siihen teoreettiseen viestinnän kentän viitekehykseen, joka ilmentää välineen uudenlaista vuorovaikutteista luonnetta perinteisessä joukkoviestinnässä. Aloitan tarkasteluni viestinnän perusteista ja keskityn sitten analysoimaan joukkoviestinnän ja kohdeviestinnän tulkintoja ja vanhojen käsitteiden mahdollisuuksia luonnehtia digi-tv:tä mediana. Lopuksi käyn läpi tv-ilmaisun ominaispiirteitä, selvitän interaktiivisuuden kehittämistä televisioon ja esittelen interaktiivisia sisältökonsepteja pohjaksi vuorovaikutteisten palvelujen tarkastelulle tutkielmani analyysiosassa.

Viestinnän tutkimuksessa voidaan Fisken (1994, 14) mukaan erottaa kaksi pääkoulukuntaa: prosessikoulukunta ja semioottinen koulukunta. Prosessikoulukunta keskittyy tarkastelemaan viestinnän prosesseja ja semioottinen koulukunta taas lähinnä sen merkitysjärjestelmiä. Prosessikoulukunta näkee viestinnän sanomien siirtona. Se tarkastelee, miten lähettäjät ja vastaanottajat sisään- ja uloskoodaavat viestejä ja miten viestien välittäjät käyttävät viestintävälineitä ja -kanavia. Semioottisen koulukunnan käsityksen mukaan viestintä on merkitysten tuottamista ja vaihtoa. Se tutkii, kuinka sanomat ja ihmiset toimivat vuorovaikutuksessa tuottaakseen merkityksiä. Tälle koulukunnalle viestinnän tutkimus on tekstien ja kulttuurien tutkimusta. Oma tutkimukseni keskittyy sanomien lähettäjään ja vastaanottajaan ja tarkastelee viestintää prosessina.

Prosessikoulukunnan lähtökohtana voidaan pitää Shannonin ja Weaverin viestinnän perusmallia, jossa viestintä mallinnetaan yksinkertaiseksi, suoraviivaiseksi sanomien siirroksi.

Claude Shannon kehitti ensin vuonna 1948 perusmallin, joka perustui matemaattisten merkkien siirtoon. Malli koostuu informaatiolähteestä, viestin välittäjästä, viestin kanavasta ja vastaanottajasta. Se kuvaa viestintää sanomien suoraviivaisena siirtona lähettäjältä vastaanottajalle. Warren Weaver laajensi malliin merkityksen vaikutuksen viestin vastaanottajan osalta. Shannonin ja Weaverin (1963, 5-6, 98) malli on ollut pohjana monelle myöhemmälle viestinnän mallille, kuten Harold Lasswellille ja George Gerbnerille (ks. esimerkiksi Fiske 1994, 41-60).

Viestinnän tutkimus on keskittynyt paljolti joukkoviestinnän tutkimukseen, joten monet malleista käsittelevät nimenomaan joukkoviestintää. Niistä ehkä kuuluisampia ja yleisimmin käytettyjä on Lasswellin (1948) sanallinen malli "kuka sanoo mitä, minkä kanavan välityksellä kenelle ja millä vaikutuksellla" (ks. esimerkiksi McQuail & Windahl 1982, 10-11; Fiske 1994, 49-50; Wiio 1994, 84-88). Lasswellin mukaan meidän on joukkoviestinnän prosessin ymmärtämiseksi tutkittava jokaista hänen mallinsa askelmista. Mallin yksinkertaistettuna perusajatuksena on, että viestintäprosessin yhden osatekijän muutos saa aikaan vaikutuksen muutoksen viestin vastaanottajassa.

Suoraviivaisten "ruiskumallien" jälkeen on viestinnän tutkimuksessa kuljettu kohti yhä monimuotoisempia viestinnän malleja. Vaikka tunnenkin tietyssä mielessä astelevani Lasswellin portaita, ei omassa tutkielmassani ole niinkään tärkeää mallintaa itse viestintätapahtumaa, vaan ymmärtää, että digi-tv:n vuorovaikutteisuus on moni-ilmeinen joukkoviestinnän prosessi, jota voidaan havainnoida ja tulkita monin eri tavoin. En siis pyri syvemmin erittelemään viestinnän malleja, vaan siirryn tarkastelemaan palautteen merkitystä viestintäprosessissa.

Tiedottaminen katsotaan aina yksisuuntaiseksi. Informaation eli tiedoksen antaminen on tiedottamista, ja tiedotus on tiedottamisen tulos. Tiedottaminen ei siis ole sama kuin viestintä. Viestintää varten tarvitaan aina sanoman vastaanottaja. Ilman vastaanottajaa sanomien lähettäminen on vasta tiedottamista (Wiio 1989, 79). Viestinnän vierasperäinen käsite on kommunikaatio. Se johdetaan latinan sanasta communicare, tehdä jotakin yhdessä. "Viestintä on siis jotakin sellaista, jota tehdään yhdessä. Viestinnässä vaihdetaan yhdessä tietoja." (Wiio 1994, 68).

Kuten Wiio toteaa, viestintä on sanomien vaihtamista. Palaute viestinnässä tarkoittaa sitä, että viestin lähettäjä saa vastakaikua, palautetta sanomaansa, viestin vastaanottajalta. Palaute voi olla esimerkiksi tieto siitä, ettei sanomaa ole ymmärretty tai että se on ymmärretty toisin kuin lähettäjä on sen tarkoittanut. Fiske korostaa myös kuulijan mahdollisuutta tuntea olevansa osallinen viestintään. Fisken mukaan se vaikuttaa positiivisesti myös viestin perille menoon (Fiske 1994, 40).

Palautteella on siis keskeinen merkitys viestintäprosessissa, kuten myös omassa ongelmanasettelussani. Perinteisesti joukkoviestinnässä palautteen määrä on ollut hyvin rajallinen. Digi-tv:n myötä tämä on kuitenkin muuttumassa.

3. Viestintäjärjestelmät

Viestintäjärjestelmiä voidaan luokitella usealla eri tavalla. Puhutaan kestoviestinnästä, jolle on tunnusomaista sanomasta jäävä pysyvä jälki, ja pika- tai televiestinnästä, jossa välitetään energiaa ja jolle tyypillistä ovat viestin välittämisen nopeus sekä sanoman pikainen katoaminen (Nordenstreng & Wiio 1994, 10-12). Televisiolähetykset ovat esimerkki pikaviestinnästä.

Toinen luokitustapa taas jakaa viestintäjärjestelmät sisäisviestintään, keskinäisviestintään ja yleisöviestintään. Yksilön sisäisviestintä tarkoittaa viestintätapahtumaa yksilön sisällä, sisäistä tietojenkäsittelyä. Keskinäisviestintä taas jaotellaan edelleen kahden- tai monenväliseen keskinäisviestintään, jossa ensin mainittu on eräänlainen viestinnän perustapahtuma ja jälkimmäinen taas järjestelmien välistä vuoropuhelua (ks. käsitteistä esimerkiksi Wiio 1994, 153-155). Yleisöviestinnässä sanoma lähetetään suurehkolle joukolle ja sanoma on julkinen.

Wiio (1989, 156-157) jakaa yleisöviestinnän edelleen kohdeviestintään, pienjoukko- ja joukkoviestintään. Kohdeviestinnässä viestintäjärjestelmä on suljettu ja viestintätapahtumaan osallistuvien määrä rajoitettu. Pienjoukkoviestintä taas on avoin viestintäjärjestelmä, jossa järjestelmään osallistumisessa on esimerkiksi koko- ja voimavararajoituksia. Joukkoviestintä sen sijaan on avoin viestintäjärjestelmä, jossa viestintäjärjestelmään osallistuminen on rajaamatonta. Wiio (1989, 157) korostaa, että "keskinäisviestintä perustuu jatkuvaan vuoropuheluun, eikä siinä oikeastaan voierottaa toisistaan lähetys- ja vastaanottojärjestelmää. Sen sijaan yleisöviestinnässä on selkeästi erotettavissa oleva lähetysjärjestelmä, jonka sanomia vastaanottojärjestelmä vastaanottaa".

Itse keskityn tarkastelemaan erityisesti kohdeviestinnän ja joukkoviestinnän määritelmiä, koska ne ovat mielestäni tärkeitä oman aiheeni tarkastelussa.

Joukkoviestintää ja kohdeviestintää erottelevat toisistaan sanomien käyttötarkoitus ja sisältö sekä viestintämenetelmä. Kohdeviestintä suunnataan tietyille vastaanottajille, joukkoviestintä taas kenelle hyvänsä (Wiio 1994, 211). Kohdeviestinnässä sanoma on kohdistettu tietylle kohderyhmälle, esimerkiksi tietyn kokoiselle henkilöryhmälle tai yhdelle henkilölle. Joukkoviestinnässä sanoma välitetään teknisin keinoin lähinnä yksisuuntaisena viestintänä lähettäjältä vastaanottajalle. Sanoma on ennalta määrittelemätön, periaatteessa itsevalikoituva. "Joukkoviestinnälle on tunnusomaista, että sen sanomat ovat lähes samanaikaisesti vastaanotettavissa, eikä niihin odoteta välitöntä palautetta vastaanottajien taholta" (Radio- ja televisiokomitean IV osamietintö 1984, 4). Saman mietinnön mukaan on erilaisia viestintämenetelmiä periaatteessa teknisesti mahdollista käyttää sekä joukkoviestintään että ennalta määrätyille vastaanottajille tarkoitettuun kohdeviestintään, mutta "ratkaisevaa on se, käytetäänkö viestintämenetelmää tosiasiallisesti joukkoviestinnän tarkoituksessa". Edellisessä Radio- ja televisiokomitean III osamietinnössä (1981, 46) määriteltiin kaapelitelevisiotoiminta kohdeviestinnäksi (ks. tästä myös Jääsaari & Ruohomaa 1999, 92).

Denis McQuail (1992, 29-32) korostaa joukkovestinnässä lähettäjän ja vastaanottajan suhteen merkitystä. Joukkoviestinnässä lähettäjä ei yleensä ole yksittäinen henkilö, vaan organisaatio, ammattimainen viestijä. Lähettäjällä on ammattitaitoa ja arvostusta sekä paremmat resurssit viestien tuottamiseen, ja sitä kautta auktoriteettia suhteessa viestin vastaanottajaan.

McQuail pitää viestin lähettäjän ja vastaanottajan suhdetta myös jossakin määrin persoonattomana, jopa laskelmoivana. Persoonattomuutta hän selittää osin lähettäjän ja vastaanottajan fyysisellä ja sosiaalisella etäisyydellä. Vastaanottaja on vain osa suurta yleisömassaa, joka jakaa kokemuksensa muiden kanssa ja reagoi yleensä ennustettavissa olevien käyttäytymismallien mukaisesti. Vaikka joukkoviestintä ei saisikaan aikaan yhdenmukaista vaikutusta kaikissa vastaanottajissa, reaktiot ovat yleensä yhtenäisempiä kuin esimerkiksi keskinäisviestinnässä. McQuailin mukaan joukkoviestintä on kasvotusten tapahtuvan keskinäisviestinnän vastakohta.

Näen, että digi-tv:n myötä lähettäjän ja vastaanottajan suhde on muuttumassa. Enää ei ole kyse vain persoonattomasta, massoille suunnatusta standardijakelusta, vaan suunta on kohti yksilöllisempiä, kohdistettuja palveluja.

4. Digi-tv joukkoviestimenä

Edellä olen selvittänyt viestintäjärjestelmiä ja joukkoviestinnän erilaisia määritystapoja. Kun digi-tv:tä tarkastellaan viestimenä, on syytä pohtia, soveltuvatko siihen enää perinteiset määritelmät. Se on pikaviestin, mutta toisaalta, se voi sisältää myös ohjelmien tallennus-mahdollisuuden, joka vie sitä kestoviestimen suuntaan (ks. digi-tv:n ominaisuuksista luku 4).

Kuten todettu, joukkoviestintä on yleensä tarkoitettu laajalle vastaanottajajoukolle, joka on ennalta määrittelemätön. Välittömän palautteen aikaansaaminen ei yleensä ole ollut olennaisena tarkoituksena, ja myös käytännön mahdollisuudet välittömän palautteen toteuttamiseen ovat toistaiseksi olleet vähäiset. Joukkoviestintä on ollut myös pääasiassa yksisuuntaista, kuten televisiolähetyksetkin.

Digi-tv tuo tähän muutoksen. Se lisää sähköiseen joukkoviestintään mahdollisuuden vuorovaikutteiseen, kaksisuuntaiseen viestintään. Lähetettävä viesti voidaan myös kohdistaa tietylle määrälle vastaanottajia osoitteellisesti. Lisäksi maanpäällinen digitaalinen lähetysjärjestelmä täydennettynä kaksisuuntaisella paluukanavalla sallii tulevaisuudessa myös yleisön keskinäisen viestinnän. Yleisön osat voivat muodostaa yhteisöjä, jotka viestivät toisilleen.

Digi-tv:ssä joukkoviestinnän, kohdeviestinnän ja keskinäisviestinnän rajat siis hämärtyvät. Samalla viestintäprosessiin osallistuvien viestintäkäyttäytyminen monipuolistuu.

Digi-tv ei ole pelkästään joukkoviestin, vaan se voi olla pienjoukkoviestin, kohdeviestin, kestoviestin, keskinäisviestin. Se ei vuorovaikutteisuudessaan hevillä asetu perinteiseen joukkoviestinnän kenttään. Digi-tv:n sisältöjen ymmärtämiseksi laajemmassa kontekstissa merkitseviä ovat myös perinteisen television ilmaisun ominaispiirteet. Vain tarkastelemalla uudenlaisten sisältöjen tuomaa televisioilmaisun muutosta on mahdollista muodostaa kokonaiskuva siitä, millaisia lisäarvoja digitaalinen televisio voi katsojalle tuoda. Vaikka tarkoitukseni ei olekaan tarkemmin eritellä digi-tv:n tv-ilmaisulle tai television tarinankerronnalle mukanaan tuomia muutoksia, käyn lyhyesti läpi niitä tv-ilmaisujen perusteita, jotka voivat olla hyödyksi sisältöjen kerronnallisia muutoksia ja vuorovaikutteisuuden mukanaan tuomia uusia piirteitä tarkasteltaessa.

Analogisen, perinteisen television ilmaisun katsotaan yleensä polveutuvan elokuvasta. Veijo Hietalan (1993) mukaan television audiovisuaalinen ilmaisu perustuu pitkälti perinteisen elokuvan keinoihin. Hän pitää kuitenkin näiden kahden median roolia kulttuuri-instituutioina ratkaisevasti erilaisina. Erot hän tiivistää John Ellisiä (1982) mukaillen neljään kohtaan: 1) Elokuva on yksittäinen julkinen tapahtuma, kun televisio puolestaan on arkinen ja kotikeskeinen. 2) Elokuva vaatii keskitetyn huomion suureen yksityiskohtaiseen kuvaan, kun televisio taas saa satunnaisen huomion pieneen kuvaan, jolloin äänellä on keskeinen tehtävä huomion kiinnittämisessä. Elokuvaa tuijotetaan, kun taas televisiota silmäillään. 3) Elokuvan yleisö on käytännössä hyvin kirjavaa, televisio taas rakentaa ohjelmistonsa ydinperheen päivä- ja vuosirytmin mukaisesti. 4) Elokuvan muoto perustuu tiukasti organisoidulle kerronnalle, yhden yksittäisen ongelman ratkaisulle, johon yleensä päädytään elokuvan lopussa. Televisiolle taas on tyypillistä ohjelmiston sarjamaisuus, samojen perustilanteiden toisto ja muuntelu, jolloin lopullista loppuratkaisua ei anneta.

Television audiovisuaalista ilmaisua on viimeisten vuosikymmenien aikana luonnehdittu useissa yhteyksissä kahdella keskeisellä termillä, segmentti ja virta. Englantilainen kulttuuriteoreetikko Raymond Williams esitti vuonna 1974, että televisio yhdistää koko ohjelmistonsa jatkuvaksi ääni- ja kuvavirraksi, jossa eri ohjelmatyypit samanlaistuvat ja samastuvat. John Ellis täydensi ajatusta esittämällä, että tv-ilmaisun peruselementtinä voidaan pitää segmenttiä, noin kymmenestä sekunnista muutamaan minuuttiin kestävää suhteellisen itsenäistä draamallista yksikköä. Molemmissa väitteissä korostuu tv-tarjonnan luonteen sirpaleisuus, jolloin katsojan huomion ei oleteta kiinnittyvän kuvaruutuun kovin pitkäksi aikaa kerrallaan. Segmenteistä oletetaan sitten muodostuvan tv-tarjonnan virta, jossa segmentit seuraavat loputtomasti toisiaan, eikä yksittäisillä ohjelmilla ole enää suurta merkitystä (Hietala 1993, 122).

Tv-teoreetikot jakavat televisiosarjat edelleen yleensä kahteen päätyyppiin series ja serial. Series tarkoittaa ohjelmatyyppiä, joka koostuu itsenäisistä jaksoista, mutta on silti periaatteessa päättymätön. Esimerkkinä voisi nimetä sellaiset ohjelmasarjat kuten YLEn TV 1:n Kotikatu tai MTV3:n Napakymppi. Näille näennäinen sulkeuma ohjelman lopuksi on tyypillistä: Kotikadulla vallitsee rauha riidan jälkeen, alun järkkynyt tasapaino on palautettu, Napakympissä herra A ja neiti B saavat toisensa ja yhteisen matkan. Serial taas tarkoittaa jatkuvajuonista sarjaa, jossa sama tarina jatkuu jaksosta toiseen, kuten MTV3:n saippuaoopperassa Kauniit ja rohkeat.

Ohjelmiston sarjoittuminen viittaa Hietalan (1993, 126) mukaan koko tv-tarjonnan ydinominaisuuteen, ajantasaistamisfunktioon. Katsoja palaa ilta illan jälkeen television ääreen muodoltaan — ja pääosin sisällöltäänkin — ennakoitavien ohjelmien pariin, saadakseen tietää, mitä tutuille television henkilöille kuuluu. Katsomiskokemuksen jälkeen katsoja tietää, mikä on senhetkinen tilanne, ja on taas ajan tasalla. Joskus ohjelma saattaa päättyä erityiseen cliffhangeriin: esimerkiksi jatkosarjan päähenkilö jätetään loukkuun ohjelman lopussa tai uutisissa jokin jännittävä tapahtuma jätetään kesken ja katsojaa kehotetaan seuraamaan jännityskertomusta taas seuraavassa jaksossa, saattamaan tietonsa ajan tasalle.

Televisiolla on myös tarinan kertojan rooli. Hietala (1993, 119-122) toteaa, että televisio on ottanut entisajan myyttisen puhdetarinoitsijan paikan. Kun esimerkiksi perheen isä saapui illalla kotiin ja kuvaili tapahtumia metsästysretkeltään, saattoi hän samalla kertoilla uutisia naapurikylästä ja siirtyä vaikka myöhemmin illalla fiktion pariin, sepittämään tarinoita metsän hengistä ja muista satuolennoista. Television ensimmäisinä vuosina Suomessa oli koko perheellä tapana kerääntyä katsomaan Yleisradion puoli yhdeksän uutisia ja kuunnella toimittaja Heikki Kahilan tarinoita maailman tapahtumista. Suullinen kertomusperinne siirtyi silloin audiovisuaaliseen kulttuuriin.

Televisiossa erotetaan yhtäältä kertojan, toisaalta kertomusten maailma. Näistä kertojan maailma elää katsojan kanssa yhteisessä reaaliajassa ja kertomusten maailma taas vapaasti liukuvassa kuvitteellisessa ajassa. Itse asiassa Hietala pitää perimmäisenä kertojana tv-instituutiota itseään, vaikka useissa maissa sille onkin hankittu inhimilliseksi korvikkeeksi tv-kuuluttaja.

Suoralla puhuttelulla on televisiossa erityisen tärkeä rooli. Televisio pyrkii muodostamaan katsojan kanssa yhteisen todellisuuden. Hietala näkee tässä selkeän eron elokuvaan, jossa lähikuva suurella valkokankaalla painottaa elokuvan saavuttamatonta luonnetta, kun taas televisiossa henkilön lähikuva tai puolilähikuva korostaa katsojalle median arkisuutta ja tasa-arvoisuutta. Todellisuuden tuntua luodaan myös television reaaliaikaisuudella. Televisio elää katsojan mielessä ikuisessa nykyhetkessä.

Umberto Eco (1985, 167-168) sanoo "uustelevision" puhuvan ulkomaailman sijasta entistä enemmän itsestään ja kontaktista, jonka se saa yleisöönsä. Kuvaruudun henkilöt edustavat television maailmaa ja katsojat kodin maailmaa. Interaktiivisessa televisiossa niiden välille luodaan uudenlaisia kytkentöjä. Kontaktia ei oteta enää vain ruudusta yleisöön päin, vaan myös katsojasta televisioon päin. Kun ennen televisioyhtiöiden tärkein tehtävä oli pitää katsoja valitun ohjelman ääressä vaihtamatta kanavaa, passiivisena sohvaperunana, vaatii interaktiivinen televisio katsojaa tekemään jatkuvasti aktiivisia valintoja. Katsojasta tulee toimija, oman tarinan kertoja.

Eco pitää television interaktiivisuutta myös median yrityksenä tunkeutua ruudun läpi ja vakuuttaa katsoja kommunikaation aitoudesta. Veijo Hietalan mukaan katsojalle tarjotaan mahdollisuus piirtää oma puumerkkinsä ohjelman autenttisuuden takeeksi. Hietala (1993, 144) siteeraa Ecoa (1985, 177): "Te olette me, voitte tulla sisään ja ottaa osaa ohjelmaan. Maailma josta televisio puhuu teille, on yhtä kuin teidän ja meidän välisemme suhde. Loppu on hiljaisuutta."

Yrityksiä vuorovaikutteisuuden liittämiseksi televisioon on tehty jo varsin varhain. Kari Jääskeläisen mukaan ensimmäiset yritykset television interaktiivisuudeksi tehtiin 1920-luvulla, kun tiedemiehet tekivät vuorovaikutteisia kokeiluja liittämällä yksisuuntaiseen videoliikenteeseen kaksisuuntaisen äänen. Jääskeläisen mukaan itv-kokeiluja on tehty lähes joka vuosikymmenellä. Yksi hänen esittelemänsä vuorovaikutteisen ohjelman esimerkki on 1950-luvulta: CBS-televisioyhtiö toteutti lapsikatsojille interaktiivisen Winky Dink and You -nimisen sarjan (1953-1957), johon liitettiin kaupasta ostettavat tv-ruudun päälle liitettävät muoviliuskat. Ohjelmassa lasten tehtävänä oli auttaa Winky Dink -piirroshahmoa pääsemään pinteestä piirtämällä television ruudun eteen liitettävään muoviin esimerkiksi silta, jota pitkin sankari pääsi roistoa karkuun. Haittapuolena sarjassa tosin oli, että monet lapset piirtelivät suoraan tv-ruutuun (Jääskeläinen 2001, 21-22).

Seuraavia kehitysvaiheita kohti interaktiivista televisiota olivat mm. 60-luvulla amerikkalaisen AT&T:n kehittelemä kuvapuhelin vuonna 1964 ja Montrealin maailmannäyttelyssä vuonna 1967 näytetty interaktiivinen elokuva. 1970-luvun merkittävimmät interaktiivisen television kokeilut toteutettiin QUBE-projektissa Ohiossa, USA:ssa. Järjestelmä piti sisällään hyvin kehittyneen rakenteen, esimerkiksi osoitteelliset päätelaitteet (set-top-box) ja vuorovaikutteisia palveluja maksu-tv-periaatteella (pay-per-view). 80-luvulla toteutettiin Videotex-pohjaisia kokeiluja, kuten Minitel Ranskassa. 1990-luvun tunnetuimpina kokeiluina Jääskeläinen nimeää USA:ssa toteutetut Bell Atlanticin Stargazer -projektin ja Time Warnerin Full Service Network -kokeilun Orlandossa Floridassa (Jääskeläinen 2001, 23).

Vaikka onnistumisen aste kokeiluissa vaihtelikin suuresti, niitä kaikkia voidaan pitää interaktiivisen television, ja siten myös maanpäälliseen järjestelmään perustuvan digitaalisen television esimuotoina.

Kari Jääskeläinen esittelee kirjassaan Interaktiivisen television sisällöntuotanto (1997, 51-59) joitakin yleisiä vuorovaikutteisen television konsepteja, joita on käsitelty julkisuudessa ja joilla on uskottu olevan menestymisen mahdollisuuksia. Näihin konsepteihin hän palaa muutamin täydennyksin omassa tohtorin väitöksessään (Kari Jääskeläinen 2001, 53). Seuraava listaus perustuu Jääskeläisen esittelemiin interaktiivisuuden muotoihin. Se antaa hyvän pohjan digi-tv:n vuorovaikutteisten palvelutyyppien lähemmälle tarkastelulle luvussa 5.

Mielipidetiedustelut ja äänestykset ovat jo nykyisestä televisiosta tuttuja asioita. Nykytelevisiossa erilaisiin mielipidemittauksiin tai äänestyksiin osallistuminen tapahtuu puhelimen kautta joko soittamalla tai tekstiviestein. Mielipidetiedustelut ja äänestykset soveltuvat myös digi-tv:hen, jossa äänestykseen osallistuminen tapahtuu kaukosäätimellä.

Taustojen tarjoaminen on moniin ohjelmamuotoihin helposti liitettäviä asioita. Katsojalle voidaan tuottaa ohjelma-aiheeseen liittyvää taustamateriaalia ja syventävää tietoa, esimerkiksi tietoja ohjelmassa esiintyvistä henkilöistä tai ohjelman tekijöistä, lähes mistä tahansa ohjelmaan lisäarvoa tuovista asioista.

Kari Jääskeläinen (1997) nostaa kirjassaan esiin myös joitakin ohjelmallisia sisältökonsepteja, kuten draamaan liittyvät interaktiiviset sovellukset. Hänen mukaansa draamaohjelmiin voidaan helposti miettiä interaktiivisia lisäarvopalveluja. Esimerkiksi dekkareihin tai oikeussalidraamoihin voidaan liittää erilaisia arvauskilpailuja, joissa veikataan syyllistä tai tilanteen lopputulosta. Jääskeläinen toteaa, että tämäntyyppiset sovellukset voisivat lisätä katsojan sitoutumista sarjan seuraamiseen. Aiempien jaksojen tapahtumia voisi myös tarjota katsojien luettavaksi, samoin tietoja näyttelijöistä tai muista tuotantoon liittyvistä asioista.

Visailu- ja tietokilpailuohjelmiin voidaan liittää katsojille mahdollisuus kilpailla kotonaan studiossa kisailevien kanssa. Katsoja voi vastata kotonaan esimerkiksi valitsemalla jonkun etukäteen tarjolle annetuista vaihtoehdoista, mikä ei vielä vaadi paluukanavan käyttöönottoa, ja lähettää sitten halutessaan vastauksensa studioon, mikä vaatii paluukanavan (kts. tarkemmin 4.2.2). Periaatteena on, että lähettäessään vastauksensa ohjelman tuottajalle katsoja voi studiokilpailijoiden lailla tulla palkituksi.

Myös opetusohjelmiin voidaan hyvin liittää interaktiivisia ominaisuuksia. Jääskeläisen mukaan opetuskäyttöön sopivia sovelluksia ovat mm. kaikki opetukseen liittyvä tekstipohjainen informaatio, ohjelman seuraamisen varmistavat kysymykset sekä esimerkiksi lopputentti tietyn opetusjakson päätteeksi.

Yhtenä mielenkiintoisena interaktiivisen television sisältösovelluksena Kari Jääskeläinen mainitsee myös pelit. Erityisenä esimerkkinä hän mainitsee lapsille soveltuvat pelit, kuten muisti- ja keskittymispelit. Aikuisille interaktiiviseen televisioon voisivat Jääskeläisen mukaan soveltua erilaiset älypelit, kuten shakki, koska nopeaan reaktioaikaan perustuvat pelit ovat hankalammin toteutettavissa digi-tv-ympäristössä. Ensimmäiset digi-tv:hen toteuttavat pelit lienevätkin luonteeltaan hyvin yksinkertaisia. Esimerkiksi YLE toteutti ensimmäisenä digi-tv-pelisovelluksenaan Tetriksen, jota esiteltiin muiden lisäpalvelujen ohella kansainvälisesti IBC-messuilla (International Broadcasting Convention) syyskuussa 2000.

Video On Demand tarkoittaa digi-tv:n yhteydessä televisioverkon kautta levitettäviä ohjelmia, esimerkiksi elokuvia. Vuorovaikutteisuus tässä tapauksessa merkitsee katsojalle ainoastaan mahdollisuutta valita haluamansa elokuva tietystä määrästä tarjolla olevia elokuvia. Video On Demand antaa katsojalle myös samat ominaisuudet kuin videonkatselussa - hän voi esimerkiksi käynnistää, pysäyttää tai pikakelata tilaamaansa elokuvaa. Samantyyppinen konsepti toimii myös muilla on demand -sisältösovelluksilla, esimerkiksi musiikilla.

Near Video On Demandilla taas tarkoitetaan palvelua, jossa televisioyhtiö tarjoaa elokuvien alkamisajan katsojan toiveiden mukaisesti oikeastaan ilman vuorovaikutteisuutta. Palvelu toimii satelliittilähetyksessä tai kaapeli-tv:ssä siten, että samaa elokuvaa lähetetään jatkuvasti usealla kanavalla esimerkiksi 15 minuutin välein porrastetusti. Katsoja voi siten valita itselleen parhaiten sopivan aloitusajankohdan.

Interaktiivinen mainonta tulee Kari Jääskeläisen mukaan olemaan yksi suurimmista vuorovaikutteisuuden käyttöalueista. Interaktiivisen televisiomainonnan etu tavalliseen televisiomainontaan nähden on, että se lyhentää mainoksen ja ostotapahtuman välistä aikaa. Jos tuote kiinnostaa, voi ostopäätöksen ja tilauksen tehdä välittömästi. Digi-tv mahdollistaa myös sanomien tarkemman kohdentamisen. Kaikille ei tarvitse lähettää samaa viestiä, vaan viesti voidaan muotoilla kohderyhmälle sopivaksi ja lähettää mainos vain sen kohderyhmän katsomien ohjelmien yhteydessä. Mainos voidaan teoriassa jopa kohdistaa tietylle henkilölle osoitteellisesti. Katsoja voi todennäköisesti tulevaisuudessa myös valita katsottavakseen tietyn tuoteryhmän mainokset, tai hän voi valita ajankohdan, jolloin hän mainoksen haluaa katsoa ja myös sen, haluaako hän katsoa mainoksesta lyhyen vai pitkän version.

Jääskeläinen nostaa esiin myös viime aikoina paljon julkisuudessa esiintyneen sovelluksen, jossa katsojien toiveet otetaan huomioon nk. ohjelmien "räätälöinnin" kautta. Katsojille voidaan antaa mahdollisuus valita ohjelmia painottaen omia kiinnostuksen alueitaan ja mieltymyksiään. Uutisista voi valita esimerkiksi talous- tai kulttuuriuutiset, urheilutuloksista vain itseään kiinnostavimmat tulokset tai katsomaansa elokuvaan haluamansa tekstityskielen.

Edellä lueteltujen interaktiivisen television konseptien rinnalle voidaan nostaa myös joitakin digi-tv-vastaanotinten teknisiin mahdollisuuksiin perustuvia vuorovaikutteisuuden muotoja. Ensimmäinen on nk. ajansiirto, jossa katsoja voi tallentaa ohjelman vastaanottimen muistiin ja katsoa sen myöhemmin itselle sopivana aikana. Toinen on mahdollisuus nk. rinnakkaislähetyksen seuraamiseen, mikä tarkoittaa, että jos esimerkiksi urheilukilpailu on kesken, voi katsoja halutessaan jatkaa sen seuraamista loppuun rinnakkaislähetyksenä, vaikka varsinaisella kanavalla olisi alkamassa uutislähetys. Katsoja voi sitten urheilukilpailun jälkeen siirtyä katsomaan uutislähetystä vastaanottimen muistista.

Sanotaan, että Internet ei syntynyt tarpeesta tietoon vaan tarpeesta olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Tämä tarve voidaan pian tyydyttää myös digitelevision kautta. Televisio voi tarjota mahdollisuuden lähettää ja vastaanottaa sähköpostia tai chattailla muiden televisionkatsojien kanssa. Myös monenlainen asiointi television kautta on tulevaisuudessa mahdollista. Sen kautta voi tilata passin, maksaa laskut tai tehdä päivän ostokset. Tarjolla on sekä tietoyhteiskuntapalveluita että kaupallisia palveluita. Näihin palaan tarkemmin luvussa 5.

Kari Jääskeläisen mukaan vuorovaikutteisten sovellusten tärkeä tehtävä on kohottaa katsojauskollisuutta ja sitouttaa katsojat seuraamaan juuri tietyn yhtiön ohjelmia yhä kovenevassa kilpailutilanteessa. Koska "digiboksit" ja digitelevisiot voivat olla tunnistetiedoin varustettuja ja osoitteellisia, saadaan katsojakäyttäytymisestä kerättyä myös entistä yksityiskohtaisempaa tietoa. Tämä tarjoaa uudenlaisia mahdollisuuksia sekä palvelujen tarjoajille että mainostajille. Hyvät interaktiiviset sisältösovellukset ovat tulevaisuudessa sisällöntuottajien elinehto.

4. INTERAKTIIVISUUS DIGI-TV:SSÄ

Tarkastelen tässä luvussa vuorovaikutteisuuden toteuttamismahdollisuuksia digitaalisessa televisiossa. Pyrin selittämään niitä teknisiä perustekijöitä, jotka määrittävät vuorovaikutteisuutta maanpäälliseen järjestelmään perustuvan digi-tv:n aloitusvaiheessa Suomessa ja jotka ovat pohjana vuorovaikutteisten palvelujen kehittämiselle myös tulevaisuudessa. Aloitan tarkasteluni interaktiivisuuden määritelmästä ja lopuksi esittelen digi-tv:n vuorovaikutteiset peruspalvelut.

Interaktiivisuudella eli vuorovaikutteisuudella television yhteydessä tarkoitetaan usein katsojalle tarjottua mahdollisuutta vaikuttaa katsomansa ohjelman sisältöön tai laatuun. Tämän määritelmän mukaisesti interaktiivisuutena voitaisiin pitää jo kanavan vaihtamista tai kuvan sävyn tai äänen voimakkuuden säätelyä. Vakiintuneeksi käytännöksi on kuitenkin muotoutunut, että interaktiivisuudella tarkoitetaan nimenomaan ensin mainittua, sisältöön vaikuttamista, ohjelmaan tai ohjelman tekoon osallistumista — analogisen television yhteydessä esimerkiksi puhelinta apuna käyttäen (Jääskeläinen 1997).

Digi-tv:n vuorovaikutteisuutta määriteltäessä on mielestäni kuitenkin syytä ottaa huomioon välineen erikoispiirteet. Vuorovaikutteisia palveluja voidaan digi-tv:ssä toteuttaa ensisijaisesti paluukanavan kanssa mutta jossakin määrin myös ilman sitä. Tämän teknisen lähtökohdan avulla saadaan vuorovaikutteisuus jaettua kahteen ryhmään: paikalliseen, yksisuuntaiseen ja todelliseen, kaksisuuntaiseen vuorovaikutteisuuteen. Nämä vuorovaikutteisuuden käsitteet otan pohjaksi digi-tv:n vuorovaikutteisten palvelujen tarkastelulle omassa tutkielmassani (vrt.1.1.). Määritelmällä on tutkielmani kannalta olennaista merkitystä, koska tarkastelen erityisesti digi-tv:n aloitusvaihetta.

Paikallisella, yksisuuntaisella vuorovaikutteisuudella tarkoitetaan palveluita, joissa katsoja kommunikoi vastaanottimen kanssa ilman varsinaista paluukanavaa. Television katsojan valinta tapahtuu silloin vain hänen oman vastaanottimensa vaikutuspiirissä, ja tehty valinta näkyy vain hänelle itselleen.

Paikalliseen vuorovaikutteisuuteen perustuvat palvelut voivat olla hyvin monenlaisia, kuten tietokilpailuja, superteksti-tv-sivuja tai pelejä. Esimerkiksi peli voidaan lähettää käyttäjän televisioon yön aikana. Pelin vastaanottanut voi sitten pelata sitä silloin kun hänelle sopii. Tässä tapauksessa pelin pelaaja on vuorovaikutteisessa suhteessa vastaanottimen kanssa valitessaan ennalta määritellyistä vaihtoehdoista. Vasta jos pelaaja lähettää oman tuloksensa palvelun tarjoajalle, aukeaa todellinen, paluukanavaa vaativa, käyttäjän ja palvelun tuottajan välinen yhteys.

2. Todellinen kaksisuuntainen vuorovaikutteisuus

Todellinen, kaksisuuntainen vuorovaikutteisuus digi-tv:ssä vaatii aina paluukanavan takaisin palvelun tarjoajalle. Tässä tapauksessa tv:n käyttäjän tekemä valinta menee perille palvelun lähettäjälle ja voi näkyä käyttäjän lisäksi myös muille tv:n katsojille. Esimerkkejä tämäntyyppisistä palveluista ovat erilaiset ohjelmiin liittyvät äänestykset tai vedonlyönnit, joissa jokaisen katsojan kaukosäätimen kautta antama palaute vaikuttaa kokonaistilanteeseen. Ruudussa saattaa olla esimerkiksi näkyvissä äänestystilanne, jossa visuaalisesti esitetään tilanteen muuttuminen, jolloin jokainen katsoja näkee myös muiden katsojien valintojen vaikutuksen kokonaistilanteeseen. Toisaalta, jos äänestykseen osallistujien kesken arvotaan jokin palkinto, tulee palvelun tarjoajan pystyä tunnistamaan äänestykseen osallistujat juuri paluukanavasta saamansa informaation perusteella, ja nimeämään sen avulla arvonnan voittaja eli yksittäinen tv-talous tai henkilö.

Digi-tv:ssä paluukanavaksi soveltuu monta tekniikkaa: puhelinmodeemi, ISDN, kaapelimodeemi ja erilaiset langattomat yhteydet, kuten GSM tai langaton lähiverkko (Risberg 2000). Yleisesti käytetyin tullee parin ensimmäisen vuoden aikana olemaan puhelinmodeemi, mikä tarkoittaa tv:n käyttäjän kannalta suhteellisen hitaita yhteyden muodostuksia ja myös sitä, että liikennöinti voi olla melko hidasta. Käytännössä ensimmäiset paluukanavaa käyttävät ohjelmapalvelut pitää suunnitella vaatimaan vain melko pienten datamäärien siirtämistä palvelun vastaanottajalta sen tarjoajalle (TietoEnator 1999, 23-24). Koska oman tutkielmani tarkastelu on rajattu nimenomaan digi-tv:n aloitusvaiheeseen, en tässä lähde syvemmälle pohtimaan tulevaisuudessa käyttöön otettavia paluukanavia.

Suomen digi-tv-toimijoiden 19.10.2000 julkisuuteen antamassa suosituksessa vastaanotinvalmistajille todetaan, että Suomessa käyttöön otettavien vastaanottimien lähtökohtana on eurooppalainen Digital Video Broadcasting Terrestrial -lähetysjärjestelmä (DVB—T) ja avoin Multimedia Home Platform -ohjelmistorajapinta (MHP API) sekä näihin perustuva pohjoismainen NorDig2-suositus.

Suomen markkinoille tuleviin vastaanottimiin suositellaan myös kaksoisviritintä, mikä tarkoittaa, että vastaanotin kykenee vastaanottamaan digi-tv-signaalin erilaisia jakeluteitä, kuten maanpäällistä jakelua ja kaapelijakelua. Tämä takaa sen, ettei katsojan, joka muuttaa esimerkiksi kaapelijakelualueelta antennivastaanottoalueelle, tarvitsisi hankkia uutta "digiboxia" tai digitelevisiota. Lisäksi julkaistussa vastaanotinsuosituksessa suositetaan Internet-selainta sekä paikallismuistia digi-tv-ohjelmien ja palvelujen tallennukseen, jonka tehtävänä olisi osin korvata videonauhuria (Digi-tv-toimijoiden tiedote 19.10.2000).

Suomessa toteutettaville interaktiivisille digi-tv-palveluille perustan muodostavat siis DVB, MHP ja NorDig.

1. Digi-tv:n lähetysjärjestelmä ja MHP-ohjelmistorajapinta

Digital Video Broadcasting on kansainvälinen projekti, joka määrittelee standardeja liittyen digitaalisen television lähetykseen. Yhteisten standardien tavoitteena on luoda avoin, yhteentoimiva ja joustava kokonaisuus, joka mahdollistaa horisontaaliset, avoimet markkinat. Suomessa käyttöön otettava lähetysjärjestelmä on maanpäällinen Digital Video Broadcasting Terrestrial -järjestelmä (DVB—T). DVB:n määrittelemän MHP APIn (Multimedia Home Platform Application Programming Interface) tehtävä on antaa digitaaliselle televisiovastaanottimelle työkalut sovellusten vastaanottoon ja käyttämiseen. Työkalut ovat avoimien standardien määrittelemiä ja takaavat kuluttajille laajan horisontaalisen markkinan niin vastaanottimien kuin niihin tehtävien sisältöpalvelujen kannalta. Myös Suomessa käyttöön otettavat DVB—C-vastaanottimet (eli kaapelivastaanottoon tarkoitetut laitteet) tukevat MHP APIa.

Vastaanotinten sovellusrajapinta eli ns. API on ohjelmistokehittäjän käyttämä rajapinta, jonka avulla voidaan luoda vuorovaikutteisia sovelluksia vastaanottimiin. Tästä rajapinnasta riippuen sovellukset voivat olla käytettävissä yhdessä tai useammissa eri laitekannoissa. MHP:n tapauksessa sovellukset sopivat kaikkiin Suomessa käyttöön otettaviin digi-tv-vastaanottimiin. Tällä on merkitystä myös palvelun tuottajien kannalta. Silloin ei eri vastaanottimia varten tarvita eri sovelluksia tai sovellusten versiointia, mikä lisäisi olennaisesti tuotantojen monimutkaisuutta ja kasvattaisi tuotantokustannuksia.

DVB:n määrittelemät MHP-rajapinnat ovat Java-pohjaisia ja ne voidaan jakaa kolmeen profiiliin, joita ovat Enhanced Broadcast Profile 1 (laajennettu lähetys), Interactive Broadcast profile 1 (vuorovaikutteinen lähetys) ja Internet Profile 1 (Internet-profiili).

Laajennettu lähetys -profiili (Enhanced Broadcast) mahdollistaa palvelut, jotka eivät sisällä paluukanavan käyttöä. Niissä joko ei ole vuorovaikutusta tai niissä on vain nk. paikallista vuorovaikutusta. Laajennetun lähetyksen mahdollistamia palveluja ovat esimerkiksi sähköinen ohjelmaopas ja supertekstitelevisio (ks.4.3.)

Vuorovaikutteinen lähetys -profiili (Interactive Broadcast) puolestaan mahdollistaa edellisten lisäksi palvelut, joissa hyödynnetään jossakin määrin paluukanavaa. Esimerkkinä tällaisesta palautteesta voidaan ajatella tilannetta, jossa ihmiset voivat osallistua reaaliaikaisesti ohjelmaan kaukosäätimen avulla ja äänestää vaikkapa tv-väittelyssä mielestään parhaiten menestynyttä.

Internet-profiili (Internet Profile) mahdollistaa katsojalle todelliset avoimet Internet-palvelut eli esimerkiksi www-sivujen selailun avoimessa Internetissä. Se mahdollistaa monipuolisen palautteen katsojalta palveluntuottajalle ja myös erilaisen materiaalin, kuten sähköisten postikorttien, lähettämisen toiselta katsojalta toiselle. Internet-profiili sisältää myös mahdollisuuden linkittää Internet-palvelut ja tv-lähetyspalvelut.

2. NorDig-laitteistovaatimukset

Digi-tv-vastaanotinten laitteistomäärittelyn kehitystyötä on tehty pohjoismaisessa NorDig-yhteistyöryhmässä. NorDigin jäseniä ovat Danmarks Radio (DR), TV 2/Danmark, TeleDanmark, Alma Media, MTV3, Sonera, YLE, Lansimi Islands, Rikisutvarpid (RUV), Canal Digital, Norsk Rikskringkasting (NRK), Norkring, Telenor, TV2/Norge, Canal+, Modern Times Group (MTG), Nordiska Satellitaktiebolaget (NSAB), Scandinavian Broadcasting Service (SBS), Senda, Sveriges Television (SVT), TV4/Sverige, Comhem ja Teracom.

NorDigin tavoitteena on, että markkinoille tulevilla laitteilla pystytään vapaasti katsomaan kaikkien toimijoiden tarjoamia palveluja ja että laitteet täyttävät tietyt minimivaatimukset. Vastaanotinlaitteiston tulee NorDig2-laitteistovaatimusten mukaisesti sisältää riittävän tehokas prosessori, riittävästi muistia tuleville sovelluksille sekä mahdollisuus kytkeä vastaanotin monipuolisesti muihin laitteisiin.

Edellä kuvattujen standardimäärittelyjen lisäksi Suomessa myyntiin tulevissa vastaanottimissa tulee olla kaksi nk. korttipaikkaa. Toinen on nk. CA-kortti (Conditional Access) eli ohjelmakortti, jolla voidaan avata salatut digi-tv-palvelut. Salatut palvelut voivat olla monen tyyppisiä: esimerkiksi televisiota, radiota tai lisäpalveluita. Toista korttia voidaan taas nimittää sähköiseksi toimikortiksi. Sitä voidaan käyttää henkilön tunnistamiseen tai sähköiseen kaupankäyntiin. Esimerkkejä tällaisista korteista ovat sähköinen henkilökortti, Visa ja Avant, joilla siis digi-tv:n maksullisia palveluja voidaan henkilön sähköiseen tunnistamiseen perustuen turvallisesti maksaa (Hannula-Stenqvist 2000a).

Liikenne- ja viestintäministeriön helmikuussa 2001 teettämän vastaanotinselvityksen mukaan Suomen markkinoille saadaan syksyllä DVB—MHP:n Interactive-profiilin ja NorDig2-suosituksen mukaisia vastaanottimia, mikä siis käytännössä mahdollistaa katsojille vuorovaikutteisia palveluja ilman avointa Internetiä. Internet-profiilin mukaisia vastaanottimia odotetaan Suomeen vuoden 2002 alkupuolella. Saattaa tosin olla, että jokin vastaanotinvalmistaja tuo niitä markkinoille jo syksyllä 2001.

Myös muut Pohjoismaat ovat sitoutuneet DVB MHP-standardiin. Pohjoismaiset digi-tv-toimijat — televisioyhtiöt, teleyhtiöt ja digi-tv-operaattorit — sopivat 7.3.2001 MHP:iin siirtymisestä asteittain syksystä 2001 lähtien. Siirtyminen saatetaan kokonaisuudessaan päätökseen vuoden 2005 aikana. Siirtymäkautena digitaalisessa verkossa pidetään edelleen muita käytössä olevia järjestelmiä, kuten Open TV ja Media Highway. Yhteistä avointa standardia ollaan ottamassa käyttöön yhä laajemmin koko Euroopassa. (www.digitv.fi)

2. Digi-tv:n vuorovaikutteiset peruspalvelut

Digi-tv avaa katsojalle uusia mahdollisuuksia. Television katselusta voidaan siirtyä kohti television käyttöä.

Digi-tv:n katsojien käyttötarpeet ja palveluiden käyttötaidot voivat kuitenkin olla hyvin erilaisia. Joku haluaa katsoa televisiosta edelleen vain yhtä lempikanavaansa yhtä kaukosäätimen nappia painamalla ja ehkä korkeintaan tietää jotakin seuraavasta ohjelmasta. Joku toinen taas haluaa valikoida katsottavansa kaikkien kanavien tarjonnasta, surffailla kanavien välillä, hypätä halutessaan lisätietoon ja sieltä takaisin, shoppailla tai lähettää sähköpostia.

Katsojien navigointitaidot voivat olla myös hyvin erilaiset. Joku on tottunut näppäilemään vain kanavanvalintanäppäimiä. Joku toinen taas on tottunut tietokoneen käyttäjä, jolle erilaiset ikonit, navigointipalkit ja ikkunat ovat arkipäivää. Hän on tottunut etsimään sisältöjä linkkien takaa ja siirtymään sujuvasti sisällöstä toiseen. Hänen on helppo ottaa käyttöön myös kaukosäätimen erilaiset nuoli- ja värinäppäimet ja navigoida niiden avulla digi-tv:n sisällöissä.

Jokaisen katsojan kannalta on kuitenkin aina oleellista tietää missä kohdin digi-tv:n palvelua/sisältötarjontaa hän on, miten hän voi siirtyä haluamaansa palveluun ja mitä vaihtoehtoja hänelle on milloinkin tarjolla. Katsojan pitäisi siis pystyä hahmottamaan palvelukokonaisuus, palvelujen eri osat ja niiden yhteydet toisiinsa. Tähän tarkoitukseen digi-tv:ssä on käyttöliittymä.

 

 

 

1. Käyttöliittymän yleiset lähtökohdat

Brenda Laurel (1993, 15) näkee käyttöliittymän eräänlaisena näyttämönä. Teatteriesityksessä on esiintymisalue, näyttämö, jossa kaikki yleisölle näkyvä toiminta tapahtuu. Näyttämön ympärillä on kuitenkin useita alueita, joissa sijaitsee esityksen onnistumisen kannalta tärkeitä toimintoja, kuten valaistus tai musiikki. Nämä eivät ole näkyviä yleisölle, eikä niillä Laurelin mukaan ole yleisölle suoraa merkitystä. Niitä ilman esitys ei kuitenkaan onnistuisi. Näin on myös käyttöliittymässä. Käyttöliittymä on käyttäjälle näkyvä osa, jonka tukena on paljon näkymättömissä olevia toimintoja.

Pidän Laurelin vertausta oivallisena. Lisään siihen kuitenkin omana näkemyksenäni, että käyttöliittymä on kuin koreografia, jossa jokainen mahdollinen käyttäjän liike on suunniteltu etukäteen. Liikkeille on määritelty myös suunta ja nopeus, pyrkimyksenä antaa käyttäjälle mahdollisimman helposti ja nopeasti hänen haluamansa sisältö.

Koreografiassa suunnittelija, koreografi, on määritellyt tilan, jossa liikkeet suoritetaan. Hän on määritellyt jokaisen suoritettavan liikkeen, niiden suunnan ja nopeuden. Osa liikkeistä, tehtävistä, on samankaltaisia, ikään kuin samaan ryhmään kuuluvia, osa erillisiä, itsenäisempiä osia. Niin myös käyttöliittymässä. Toiminnot on ryhmitelty, ja ne on pyritty suunnittelemaan siten, että ne palvelevat parhaalla mahdollisella tavalla käyttäjän tarpeita. Jokainen käyttäjä tekee kuitenkin käyttöliittymästä oman, yksilöllisen tulkintansa. Niin myös koreografiassa —

esimerkiksi tanssissa. Lopullinen tulkinta teoksesta syntyy vasta "käytön kautta", katsojan mielessä.

Käyttöliittymä on kuin ovi tai portti sisältöön. Mutta kuten Brenda Laurel (1993, esipuhe xviii) toteaa, käyttöliittymä on valitettavan usein myös este. Sen sijaan, että se avautuisi käyttäjälle itsestäänselvyytenä, se itse asiassa onkin monesti toiminnan este. Käyttöliittymää pitää yrittää tulkita ja ymmärtää, sen sijaan, että voisi keskittyä itse toimintaan. Laurelin mukaan pitäisi olla päin vastoin: sovelluksen tulisi ymmärtää käyttäjän tarpeita ja tukea hänen tekemiään mielekkäitä valintoja ja sitä kautta auttaa käyttäjää sitoutumaan tehtäväänsä.

Englanninkielinen käyttöliittymän nimitys, Human Computer Interface, pitää suomenkielisen mielestä sisällään myös jotakin inhimillistä — human. Esimerkiksi Brenda Laurel (1993, 3) kertoo useista tulkinnoista, joissa koneen ja käyttäjän välinen vuorovaikutus nähdään keskusteluna, jossa ei vain toinen kysy ja toinen vastaa, vaan johon molemmat osallistuvat. Mielestäni parhaimmillaan käyttöliittymä on jossakin määrin luova. Se osaa tulkita käyttäjän toiveita ja tarpeita ja tarjota sen mukaan erilaisia, vaihtoehtoisia toimintatapoja. Se osaa ikään kuin johdatella keskustelua ihmisen ja koneen välisessä vuorovaikutuksessa.

2. Digi-tv:n erityisvaatimukset käyttöliittymälle

Digi-tv tulee tarjoamaan entistä enemmän ohjelmakanavia ja ohjelmia sekä ohjelmiin liittyvää tietoa. Nyt käyttöön otettavassa digitaalisessa maanpäällisessä verkossa voidaan lähettää nykyisen neljän analogisen kanavan sijasta kolminkertainen määrä eli 13 digitaalista ohjelmakanavaa. Lisäksi digitaalisessa televisiossa voidaan välittää monen tyyppisiä multimediamuotoisia palveluja. Tulevaisuudessa digi-tv tarjoaa mahdollisuuden myös sähköiseen asiointiin, kuten pankkipalvelujen käyttöön tai ostosten tekoon. Se mahdollistaa myös web-sivujen selailun tai sähköpostin käytön television kautta.

Sisältö asettaa perusvaatimukset, eräänlaiset suunnitteluraamit, käyttöliittymälle. Television katsojan tulee pystyä navigoimaan usean ohjelmakanavan välillä. Hänen tulee jatkuvasti saada riittävästi tietoa muiden kanavien ohjelmatarjonnasta voidakseen siirtyä kanavalta toiselle valintansa mukaan. Lisäksi hänen pitää voida siirtyä ohjelman aikana joustavasti katsomaan multimediamuodossa tarjottavaa lisätietoa ja sieltä taas takaisin ohjelman pariin. Myös ostos- ym. palvelujen tulee olla kätevästi käsillä. Kuten Net.Verkkoviestinnän käsikirjassa (Jussila & Leino 1999, 143 ) määritellään: "käyttöliittymäsuunnittelun tavoitteena on tehdä palvelun käyttäminen ja oikean sisällön löytäminen käyttäjälle mahdollisimman helpoksi. Hyvän käyttöliittymän avulla monipuolisen ja paljon erilaista sisältöäkin sisältävän palvelun käyttö voidaan tehdä helpoksi".

Digi-tv:n yhteydessä pitää muistaa, että ihmisillä on tietyt odotukset siitä, mitä televisio on. Sitä katsoja ei halua menettää, vaan saada uutta lisäarvoa television käytölle. Hyvän sisällön lisäksi lisäarvo voi olla myös taitavasti toteutettu käyttöliittymä. Sen kautta digitaalinen televisio voi tarjota katsojalle myös hyvää käytettävyyttä, entistä paremman portin kaikkiin palveluihin.

3. Digi-tv:n kansallinen käyttöliittymä, EPG ja superteksti-tv

Digi-tv:n keskeinen, paikalliseen vuorovaikutteisuuteen perustuva palvelu on nk. kansallinen sovellus eli kansallinen käyttöliittymä. Kansalliseen käyttöliittymään kuuluvat käyttöliittymävalikon lisäksi sähköinen ohjelmaopas (EPG, Electronic Programme Guide) ja supertekstitelevisio.

Kansallisen käyttöliittymän päävalikkoon on alustavasti määritelty seuraavat tietosisällöt: nyt tv:ssä (näyttää meneillään olevan ja seuraavan ohjelman), tv-kanavat (näyttää kaikki tarjolla olevat kanavat), suosikit (webin tyylinen bookmarks-lista, jonka sisällön suosikkilinkit voi itse määritellä), ohjelmatyypit (Finnpanelin luokitukseen pohjautuva genre-kuvaus, uutiset, urheilu jne.), teksti-tv (superteksti-tv-palvelut), lisäpalvelut (sisältää muiden tarjolla olevien palvelujen listauksen: radio, kauppa, pankit jne.) ja asetukset/tiedotteet (jotka ovat esimerkiksi tiedotteita erilaisista ohjelmapäivityksistä, jotka suoritetaan lähetysjärjestelmää hyväksi käyttäen). Eri valikoiden avulla katsoja voi liikkua digi-tv:n sisällöissä. Kanavien valintaan voi tietysti edelleen käyttää myös numeronäppäimiä.

Sähköisen ohjelmaoppaan avulla katsoja voi saada tietoa meneillään olevista ja seuraavista tv-ohjelmista sekä tarkistaa, mitä muita palveluita on tarjolla (esimerkiksi radio- tai data-palvelut). Lisäksi hän saa ohjelmatiedot kahdeksaksi päiväksi eteenpäin. Ohjelmatiedot ovat lyhyitä tekstimuotoisia kuvauksia, jotka sisältävät ohjelman nimen ja lyhyen ohjelmakuvauksen.

Ohjelmaoppaassa oleva informaatio perustuu nk. SI (Service Information) -tietoon, joka käsittää kaikkien palveluntarjoajien ohjelmatiedot. Tiedot lähetetään identtisinä kaikissa kanavanipuissa. Katsojalla on siis mahdollisuus saada tietoa minkä tahansa kanavan ohjelmista katsoessaan kenen palveluntarjoajan kanavaa hyvänsä. Ohjelmaoppaan ulkonäkö pysyy koko ajan samana kanavien välillä liikuttaessa.

Digi-tv:n superteksti-tv:n kautta taas välitetään nykyisten teksti-tv-sisältöjen ohella esimerkiksi tietoyhteiskuntapalveluja ja ohjelmiin liittyviä laajempia tietosivuja. Sovelluksen "kehys" ja käyttöperiaatteet ovat samat kaikilla kanavilla. Jokainen palveluntarjoaja voi kuitenkin rakentaa siihen omat sisältönsä ja oman ulkoasun, värit ja grafiikan. Superteksti-tv:n ulkoasu voi siis vaihdella kanavakohtaisesti (Hannula-Stenqvist 2000a). Supertekstitelevisio on ulkoasultaan ja muodoltaan monipuolisempi kuin nykyinen teksti-tv. Se on grafiikaltaan kehittyneempi ja voi sisältää tekstiä, kuvia ja graafisia esityksiä www-sivujen tyyliin. Tulevaisuudessa superteksti-tv-sivuille voidaan lisätä myös video- ja audioleikkeitä eli liikkuvaa kuvaa ja ääntä.

Supertekstitelevision tarjolla olevien sivujen määrä ja sivujen sisältö — eli lähetettävän datan määrä — on niin kutsutusti dynaaminen, eli se voi vaihdella aina sen mukaisesti, paljonko kanavanipussa on tilaa tv-kanavien vaatiman bittimäärän lisäksi. Esimerkiksi yöaikaan voidaan lähettää runsaampia sivumääriä ja painavampia sisältöjä kuin prime time -aikaan (keski-ilta), jolloin pyrkimys on suhteellisen kevyisiin lisäpalvelusisältöihin.

Kansallisen superteksti-tv-sovelluksen rakenne ja ulkoasu on huhtikuussa 2001 vielä suunnitteluvaiheessa. Tavoitteena on rakentaa yleisön tarpeita hyvin palveleva yhtenäinen kokonaisuus. Todennäköisenä lähtökohtana on, että superteksti-tv-sivujen näkymiä on kolmea päätyyppiä: yksi, jossa televisiokuva säilyy noin neljäsosaruudun kokoisena ikkunana tv-ruudun oikeassa yläreunassa; toinen, jossa tekstille ja kuville on varattu koko ruutu käyttöön ja kolmas, jossa tekstit ja kuvat saadaan läpinäkyvästi tavallisen televisiokuvan päälle. Sivujen perusrakenne on digi-tv:n aloitusvaiheessa hyvin yksinkertainen: tekstiä ja kuvia, mahdollisesti graafisia esityksiä sekä live-kuva meneillään olevasta ohjelmasta. Tekstille ruudulla on käytössä noin 25 riviä, maksimissaan noin 40 merkkiä/rivi. Tv-grafiikalle varattu ruudun resoluutio on 720x576 pikseliä.

Sekä ohjelmaoppaassa että superteksti-tv:ssä lähtökohtana on paikallinen, yksisuuntainen vuorovaikutteisuus. Tv:n katsoja voi itse määritellä sen, millaisesta informaatiosta hän on kiinnostunut ja tehdä valintansa sen mukaan kullakin hetkellä vastaanottimen kautta tarjolla olevasta aineistosta. Valintoja tehdessään hän itse asiassa kuitenkin kommunikoi vastaanottimensa, ei palveluntarjoajan kanssa (ks. tarkemmin 4.1.1.).

Tarjoukset digi-tv:n kansallisesta käyttöliittymästä pyydettiin usealta kotimaiselta ja kansainväliseltä toimijalta. Helmikuun 14. päivänä 2001 digitaalisten kanavanippujen hallinnoijien perustama (Alma Media Oyj, SWelcom Oy ja Oy Yleisradio Ab) yhteisyritys PlatCo Oy ja Sofia Digital Oy sopivat, että Sofia Digital toimittaa kansalliset digi-tv-sovellukset kaikkien kanavanippujen yhteiseen käyttöön. Kaikki sovellukset ovat käytössä Suomen digi-tv:n aloituksessa 27.8.2001.

Tässä esiteltyjen digi-tv:n vuorovaikutteisten peruspalvelujen lisäksi aloitusvaiheessa käyttöön tulevat kanavien erilaiset vuorovaikutteiset palvelut. Näihin perehdytään seuraavassa luvussa.

Analyysissani pyrin muodostamaan kokonaiskäsityksen siitä, millainen on kanavien sisältötarjonta digi-tv:n aloitusvaiheessa 27.8.2001 ja millaiseksi se ensimmäisien kuukausien aikana kehittyy. Selvitän myös vuorovaikutteisten palvelujen luonnetta ja osuutta kanavien ensi vaiheen ohjelmatarjonnassa. Lisäksi erittelen vuorovaikutteisten palvelujen tärkeyttä kanavakohtaisesti ja eri palvelutyyppien merkittävyyttä koko digi-tv:n kannalta. Palvelutyyppien osalta vertaan toimijoiden näkemyksiä katsojien käsityksiin.

Edellä mainittuja asioita tarkastellessani käsittelen myös aloitusvaiheen ohjelmien määrään ja laatuun liittyvää problematiikkaa sekä kanavien erilaisia lähtötilanteita digi-tv-palvelujen toteuttamiseksi. Lisäksi selvitän toimijoiden käsityksiä niistä yleisöryhmistä, joiden he olettavat ensimmäisenä omaksuvan vuorovaikutteisia palveluja ja toisaalta kellä he arvelevat olevan vaikeuksia vuorovaikutteisten palvelujen omaksumisessa.

Nostan analyysissani esiin niitä keskeisiä asioita, jotka ovat olennaisia digi-tv:n aloitusvaiheessa ja myös pohjana digi-tv:n menestymismahdollisuuksille Suomessa. Analyysini perustuu toteuttamieni toimijahaastattelujen aineistoon. Tätä aineistoa pyrin peilaamaan aiemmissa luvuissa esittämiini digi-tv:n sisällöllisiin ja teknisiin lähtökohtiin sekä nimeämieni yleisötutkimusten tuloksiin.

Esittelin luvussa 1 lyhyesti kanavien julkisuuteen antamat sisällöt, jotka sisälsivät vain heikosti tietoa tulevien vuorovaikutteisten palvelujen luonteesta, laadusta ja määrästä. Pohjaksi tässä analyysiosassa tehtävälle vuorovaikutteisten sisältöjen tarkastelulle selvitän vielä kanavien erilaisia lähtökohtia palvelujen aloittamiselle ja interaktiivisten palvelujen tarjoamiselle.

Digi-tv-palvelukokonaisuus muodostuu kolmestatoista kanavasta, joista viisi on julkisen palvelun kanavaa (YLE TV 1, YLE TV 2, YLE24, YLE Teema ja YLE FST), viisi kokonaan mainosrahoitteista kanavaa (MTV3, City-tv, Urheilukanava, Nelonen ja Koulukanava) kaksi maksu-tv-kanavaa (Elokuvakanava ja Canal+) ja yksi osin maksu-tv-kanava (Wellnet). Sekä julkisen palvelun kanavista että kaupallisista kanavista löytyy nk. täyden palvelun kanavia ja erikoiskanavia. YLEn täyden palvelun kanavia ovat TV1 ja TV 2 ja erikoiskanavia YLE24-uutiskanava, YLE Teema tieteen, kulttuurin ja oppimisen oma kanava sekä FST, ruotsinkielisen yleisön kanava. MTV3 on kaupallinen täyden palvelun kanava. Erikoiskanavia ovat Urheilukanava, Koulukanava ja City-tv, joka keskittyy alueelliseen ohjelmatarjontaan. Nelonen on täyden palvelun kaupallinen kanava. Elokuvakanava ja Canal+ taas lähettävät molemmat elokuvia maksu-tv-palveluna. Wellnet ilmoittaa tarjoavansa ohjelmistoa neljältä teema-alueelta: asuminen, terveys, vapaa-aika ja omat rahat. Se toiminee myös tilaajaperiaatteella ja on osin maksullinen.

Vuorovaikutteisuuden suhteen on selkeästi nähtävissä, että täyden palvelun peruskanavat

TV 1, TV 2, MTV3 ja Nelonen eivät alkuvaiheessa panosta vuorovaikutteisuuden kehittämiseen lainkaan siinä suhteessa kuin uudet erikoiskanavat. YLE siis panostaa vuorovaikutteisten sisältöjen rakentamiseen erityisesti YLE24:ään ja YLE Teemaan ja osin myös FST:hen, jolla ruotsinkielisen yleisönsä kautta on erityisasema siksi, että se tarjoaa ainoana kanavana esimerkiksi ruotsinkielistä tekstitelevisiota ja ruotsinkielisiä lisäpalveluja, millä tulee olemaan suuri yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys ruotsinkieliselle väestölle. MTV3 ei tee niin suuria satsauksia vuorovaikutteisuuteen kuin erikoiskanavat City-tv ja Urheilukanava, jotka ovat suurelta osin Alma Median omistuksessa. Kaksi maksu-tv-kanavaa, Elokuvakanava ja Canal+, ilmoittavat alkuvaiheessa keskittyvänsä erityisesti asiakashankintaan ja kehittävänsä vuorovaikutteisuutta ohjelmiston yhteyteen hyvin harkiten. Koulukanava taas ilmoittaa koko palvelunsa perustuvan vuorovaikutteisuuteen ja erityisesti paluukanavaa vaativaan, kaksisuuntaiseen jatkuvaan yhteyteen. Myös Wellnet korostaa kanavakonseptissaan kokonaisvaltaista palvelua, joka perustuu asiakkaiden ja palvelujen tarjoajan jatkuvaan vuorovaikutukseen. Nelonen taas on YLEn ja MTV3:n peruskanavien tyyliin täyden palvelun kanava, jonka satsaukset interaktiivisuuteen näyttävät jäävän ainakin digi-tv:n alkuvaiheessa pieniksi.

. Kaiken toiminnan ohjaavana tekijänä on lähteä yleisön tarpeista, tarjota sille tietoa ja aineksia yhteiskunnan ja maailman parempaan ymmärtämiseen. Lähtökohtana on nähdä yleisö kansalaisina ja julkisen palvelun toiminta mahdollisuutena parantaa kansalaisten tiedontasoa ja sitä kautta edistää sananvapautta ja demokratiaa. Tähän liittyvät kiinteästi myös julkisen palvelun periaatteet koskien tasapuolisuutta, tasapuolisen informaation jakamista ja yhtäläisten palvelujen tarjoamisesta koko Suomen alueelle. Heikki Hellman (1999, 107) käyttää julkisen palvelun toiminnan lähtökohdan kuvaamiseen englanninkielistä ilmaisua tai paremminkin kiteytystä "giving the audience what it needs".

Kaupallisten toimijoiden lähtökohtaa televisiotoiminnan harjoittamiseen Hellman kuvaa lauseella "to give the audience what it wants". Kyse on niin ikään yleisön tarpeiden tyydyttämisestä, mutta lähtökohta on puhtaasti kaupallinen. Pyritään etsimään kaupallisesti menestyviä tuotteita, jotka tyydyttävät kuluttajakysyntää ja tuovat sitä kautta toimijoille liiketaloudellista voittoa. Yleisö nähdään siis ennen kaikkea potentiaalisten kuluttajien joukkona (ks. käsitteistä laajemmin Hellman 1999). Kaupallista lähtökohtaa edustavat Suomen digi-tv-mallissa mainosrahoitteiset ja maksu-tv-kanavat.

Suomen maanpäällinen digi-tv-palvelukokonaisuus rakentuu siis aloitushetkellä julkisen palvelun kanavien, mainosrahoitteisten kanavien ja maksu-tv-kanavien tarjoamista ohjelma- ja oheispalveluista. Haastatteluissa nousivat selkeästi esiin toimijoiden erilaiset lähtökohdat toiminnan harjoittamiseen. Kaupalliset toimijat ottivat haastatteluissa spontaanisti esiin kannattavuuteen ja rahoitukseen liittyviä näkökohtia ja puhuivat asiakassuhteesta, palvelujen kohdistamisesta tietyille kuluttajaryhmille, ja näkivät television katsojan aktiivisuuden liittyvän yleensä myös aktiiviseen kuluttamiseen. Julkisen palvelun kanavien edustajat toivat puolestaan useammin esille huolensa erilaisten palvelujen saatavuudesta kaikkien ulottuville. Digi-tv:n negatiivisena piirteenä he näkivät sen kyvyn jakaa kansalaisia hyvä- ja huonompiosaisiin — niihin joilla ei ole digi-tv:tä ja niihin joilla on. Toisaalta julkisen palvelun toimijat näkivät digi-tv:n positiiviset mahdollisuudet kansalaisten osallistumista lisäävänä ja kansalaisten elämää helpottavana mediana. Yleisön aktiivisuus nähtiin pääsääntöisesti haluna hankkia tarvitsemaansa tietoa ja tahtona ottaa osaa yhteisiin asioihin.

Yllä selvitetyt Suomen digi-tv-malliin liittyvät digi-tv-toimijoiden lähtökohdat on syytä ottaa huomioon luettaessa tätä analyysiosaa ja erityisesti sen sisältämiä otteita toimijoiden haastatteluista ja niistä tekemiäni johtopäätöksiä.

Tarkastelen aluksi sitä, mitä mieltä toimijat ovat digi-tv:n aloitusajankohdasta ja missä laajuudessa kanavat aikovat toimintansa aloittaa.

Yli puolet digi-tv-toimijoista pitää digi-tv:n aloitusajankohtaa aivan liian aikaisena. Suurin osa heistä nimeää syyksi vastaanottimien puuttumisen markkinoilta. Vaikka liikenne- ja viestintäministeriön teettämän tutkimuksen mukaan "digiboxeja" ja digitelevisioita olisi tarjolla digi-tv:n aloitusajankohtana, ei toimijoilla vastaavaa tietoa ollut, vaikka useimmat heistä ovat jatkuvasti suorassa yhteydessä vastaanotinvalmistajiin ja kaupan edustajiin. Haastateltavien käsitys oli yleisesti, että laitevalmistajat julkistavat ensimmäiset Suomen maanpäällisille markkinoille tarkoitetut digi-tv-vastaanotinmallinsa — sekä "digiboxit" että digitelevisiot — IFA-messuilla (Internationale Funkausstellung) Berliinissä elokuun lopussa, ja että siitä kuluu ainakin noin kuukausi kunnes vastaanottimia saa kaupasta. Toimijoiden mukaan laitteita saadaan laajemmin myyntiin vasta joulumarkkinoille.

Erityisesti kaupalliset toimijat ovat erittäin varovaisia digi-tv:n aloituksen kanssa. Lähetettävien ohjelmien määrä päätetään vasta sitten, kun syksyn vastaanotintilanne on varmuudella selvillä. Tämän tutkimuksen tekemisen aikana vastaukset kanavien tuntimääräisestä aloituksesta vaihtelivat 10 %:n ja 60 %:n välillä eli parista tunnista noin viiteen kuuteen tuntiin vuorokaudessa. Ainoastaan ne kanavat, joilla on valmis ohjelmatarjonta olemassa (esimerkiksi TV 1, TV 2, MTV3, Nelonen ja Canal+) ilmoittivat aloittavansa tuntimääräisesti täydessä laajuudessaan eli sataprosenttisella ohjelmatarjonnalla. Osa toimijoista ei vielä haastatteluajankohtana halunnut ilmaista kantaansa kanavan aloitusvolyymiin ja ohjelmatoiminnan kasvattamista koskevaan kysymykseen.

Kysymykseen, millä aikataululla toimijat uskovat kanavansa ohjelmatarjonnan kasvavan täyteen laajuuteensa, suurin osa (5/12) vastasi kolmen kuukauden päästä eli 1.12.2001 mennessä. Osa toimijoista suhtautui aloitukseen vieläkin varovaisemmin. Arviot ohjelmatarjonnan kasvattamisesta tuntimääräisesti mitattuna täyteen volyymiinsa vaihtelivat puolesta vuodesta aina reiluun kahteen vuoteen asti eli vuoden 2003 loppuun tai jopa siitäkin eteen päin. Näissä arvioissa määräävänä tekijänä olivat vastaanotinten ominaisuudet. Mikäli kanavan ohjelmatarjonta perustui olennaisesti todelliseen interaktiivisuuteen (ks. 4.1.2.), nähtiin kanavakonseptin toteuttaminen mahdolliseksi vasta kun vastaanottimet mahdollistavat kaksisuuntaiset vuorovaikutteiset palvelut eli siinä vaiheessa kun ne ovat luvussa 4 selitetyn Internet-profiilin mukaisia.

Haastattelutilanteessa 26.3.2001 Mikko Laine totesi, että kanava tulee todennäköisesti anomaan lykkäystä liikenne- ja viestintäministeriöltä Koulukanavan toiminnan käynnistämisen siirtämiseksi alkamaan myöhemmin kuin 27.8.2001. Perusteluna ovat edellä mainitut asiat.

Erityisesti kaupalliset toimijat, mainoskanavat ja maksu-tv-kanavat pitävät toiminnan täyttä ylläpitoa mahdottomana, mikäli yleisöä ei ole kuin kourallinen. Toiminnan ylläpito on kallista, mainontaa ei voi myydä, eivätkä kuluttajat osta ohjelmia. Useat myönsivät kuitenkin muna-kana-ongelman olemassaolon tässäkin asiassa. Samaa ongelmankuvausta käytti myös liikenne- ja viestintäministeriön hallitusneuvos Liisa Ero, joka totesi maaliskuussa 2001 digi-tv:n aloitusaikaan liittyneessä haastattelussa vastaanotinten saatavuudesta: "Onko se toinen päivä elokuuta, syyskuun viimeinen päivä tai lokakuun alkua, sitä ei vielä tiedetä. Jos ei koskaan aloiteta, eikä laitteita tilata, ei niitä myöskään tule. Se on tällainen muna- ja kanaongelma" (Silván 2001).

Laitevalmistajat ja kaupan toimijat peräävät sisältöjä, jotta he voisivat myydä vastaanottimia asiakkailleen. Television katsojat (kuluttajat) ostajina tai laitteen vuokraajina ovat yhtä lailla kiinnostuneita juuri sisällöistä, niistä lisäarvoista, joita digi-tv voi heille tarjota. Siksi useat toimijat myönsivät, että lähetykset on pakko aloittaa, vaikka yleisöä alkuvaiheessa olisi varsin vähän. Kiinnostavat sisällöt houkuttelevat yleisöä ja sitä kautta myös esimerkiksi mainostajia. Silti syksyä 2001 pidettiin lähinnä palvelujen käynnistyksen aloitteluna, eräänlaisena ohjelmien ja vuorovaikutteisten palvelujen kokeilu- ja testikautena.

Myös julkisen palvelun kanavien edustajat näkevät aloitusajankohdan pulmallisena. Toisaalta julkisen palvelun yhtiön tehtävänä on tuoda kaikkien saataville julkisen palvelun ohjelmisto, mutta aloitusvaiheen vastaanotinten heikko saatavuus tuo toisaalta keskusteluun sen, ettei tv-maksuvaroja haaskata tarjoamalla ohjelmaa liian pienelle katsojajoukolle.

Osa kaupallisista toimijoista nimesi haastattelussa digi-tv:n varsinaiseksi lanseerausajankohdaksi joulukuun 1. päivän 2001. Alun perin digi-tv-palvelujen yhteisen kansallisen lanseerauksen piti olla jo 27.8.2001. Suunniteltu lanseerauspäivä on kuitenkin vähitellen kutistumassa toiminnan aloituspäiväksi ja 1.12.2001 nousemassa uudeksi lanseerausajankohdaksi digi-tv:n markkinointia ajatellen. Lähes kaikki toimijat pitivät joulukuun alkua sellaisena ajankohtana, jolloin digi-tv-vastaanottimia on tarjolla. Laitteiden joulumyyntiä pidetään erittäin tärkeänä.

Haastattelujen perusteella näyttää siltä, että digi-tv-toiminnan aloitus on tarkoitus tehdä aiottua vähäisemmin ohjelmatuntimäärin, mutta hallitusti. Yhteisesti on sovittu — tai ollaan sopimassa — pelinsäännöistä: millä aikataululla ja millä laajuudella toiminta aloitetaan. Joka tapauksessa: vastaanotinten saatavuudella ja sitä kautta katsojien määrällä on olennaista merkitystä digi-tv:n aloitukselle ja sille, miten nopeasti ohjelmatarjontaa kehitetään kohti suunniteltua laajuutta.

Tekemieni haastattelujen perusteella näyttää siltä, että digi-tv-tekniikkaan liittyvät epäilykset kohdistuvat tällä hetkellä eniten Suomessa ensimmäisenä käyttöön otettavaan MHP-alustaan. MHP jakaa toimijoiden ja asiantuntijahaastateltavien mielipiteitä. Jotkut suhtautuvat järjestelmän käyttöönottoon erittäin skeptisesti. Suomea pidetään eräänlaisena koelaboratoriona, jossa nyt testataan uuden tekniikan käyttöönottoa. Osa toimijoista pelkää, että Suomi joutuu maksamaan käyttöönotosta kovat oppirahat. Toiset taas näkevät MHP:n mahdollisuutena, jota Suomen tulisi rohkeasti hyödyntää: kehittää sovelluksia ja tehdä niistä vientituotteita.

Näkemyksissä on yhteneväisyyksiä 1940- ja 1950-luvulla käytyyn televisiotoiminnan aloitukseen liittyneeseen keskusteluun. Keskusteluita tutkinut Hannu Salmi siteeraa artikkelissaan YLEn pääjohtajaa Einar Sundströmiä, joka vuoden 1955 toukokuussa totesi aiheelliseksi "kiiruhtaa hitaasti" ja "antaa meitä varakkaampien maiden maksaa ne oppirahat, joita näköradiotoiminta vielä kaikkialla nielee". Kaupallisen televisiotoiminnan kannattaja Kalevi Piha taas totesi vuotta myöhemmin, että "Suomi on Albanian ja Portugalin kanssa ainoita maita Euroopassa, jossa televisio toistaiseksi on vain amatöörien ylläpitämällä kokeiluasteella" (Salmi 1992, 33-34).

Osa toimijoista siis toivoo, että isommat maat ottaisivat digi-tv:n suhteen edelläkävijän aseman Suomen sijasta (vrt. luvussa 1 esitelty Suomen strategia). Osittain näin on tapahtunutkin: Iso- Britannia aloitti ensimmäisenä maanpäälliset digi-tv-lähetykset marraskuussa 1998. Seuraavana kokeiluun lähti Ruotsi. MHP otetaan kuitenkin käyttöön ensimmäisenä Suomessa, mikä voi olla sekä riski että mahdollisuus. MHP:n kehitysnäkymiä ovat tehneet hieman positiivisemmiksi alkuvuodesta 2001 usealta Euroopan maalta saadut signaalit vähittäisestä siirtymisestä yhteiseen järjestelmään (ks. tarkemmin luku 4).

Toinen asiantuntijanäkökanta taas on, että jos Suomi ei nyt lähde mukaan, se putoaa auttamatta kehityksen etulinjasta. Esimerkiksi Digitan toimitusjohtaja Pauli Heikkilä toivoo suomalaisilta toimijoilta rohkeutta riskinottoon ja satsauksiin MHP-alustan suhteen. Hän näkee MHP:n myös Suomen mahdollisuutena.

Suomalaisessa televisiokeskustelussa myös toiminnan rahoituskysymykset nousivat aikoinaan hyvin voimakkaasti esille. Vastakkain oli kaksi erilaista kantaa — kaupallinen ja ei kaupallinen. Nyt digitaalisesta televisiotoiminnasta käydyssä julkisessa keskustelussa kysymys on jälleen keskeisesti esillä. Toimijat ovat huolissaan siitä, etteivät rahat riitä vaadittavaan ohjelmatuotantoon. Tulonmuodostus on digi-tv:n aloitusvaiheessa olematonta ja erilaisia rahoitustapoja ja -malleja etsitään. SanomaWSOY.n toimitusjohtaja Anssi Rauramo otti julkisuudessa esiin myös mahdollisuuden saada valtio tukemaan kotitalouksien boksien hankintaa (Alkio 2001). Rauramon ehdotus ei kuitenkaan ole saanut liikenne- ja viestintäministeriön eikä laajemmin muidenkaan tahojen tukea. Ehdotuksen tavoitteena oli kiihdyttää merkittävästi digi-tv:n penetraatiota ja saada tämän avulla nopeammin katsojia kanaville, jotka puolestaan houkuttelisivat mainostajia rahoittamaan kanavien toimintaa.

Kaupalliset toimijat ovat osallistuneet vilkkaasti keskusteluun myös toimilupamaksun poistamisesta ja näiden rahojen suuntaamisesta ohjelmatoiminnan käyttöön. Toimilupamaksun poistamisvaatimukset taas ovat saaneet julkisen palvelun toimijan YLEn varaukselliselle kannalle, ja julkisuudessa on jälleen pohdittu myös YLEn rahoituksen uudelleen järjestämistä.

Rahoituskysymyksen käsittelyssä ovat taas kerran vastakkain toisaalta kaupallisen televisiotoiminnan mahdollistaminen ja toisaalta julkisen palvelun televisiotoiminnan turvaaminen. Uutena puhtaasti kaupallisena televisiotoiminnan muotona verrattuna television alkuaikoihin on mainosrahoitteisten ja julkisen palvelun yhtiöiden rinnalle vakiinnuttanut paikkansa maksu-tv, joka pyrkii toiminnan turvaamiseen tilaajaperiaatteella, riittävän suuren asiakaskannan kautta. Maksutelevisiotoimintaan liittyy keskeisesti myös uusi maksamisen muoto: pay per view eli "maksat siitä mitä katsot". Lisäksi mukaan on tullut television aloituksesta tuttua yritysten ohjelmatuotantoa muistuttava muoto: ohjelmien sponsorointi.

Tekemissäni haastatteluissa huoli toiminnan rahoituksesta tuli esille useita kertoja. Toimijat pohtivat rahoituskysymystä toisaalta aloitusajankohdan kannalta, toisaalta hyvinkin pitkällä tähtäimellä. Tulevaisuuden oletettiin rakentuvan hyvin pitkälle maksullisten palvelujen varaan. Haastatteluaineiston pohjalta näyttää siltä, että myös julkisen palvelun yhtiöt joutuvat jatkossa pohtimaan entistä enemmän myös maksullisten palvelujen tarjoamisen mahdollisuutta.

Koko digi-tv-toiminnan rahoitusta pohditaan jatkossa varmasti erittäin paljon sekä julkisuudessa että kulissien takana. Kanavien ja ohjelmien rahoitusmahdollisuuksien tutkiminen olisi itsessään jo vähintäänkin tutkielman mittainen aihe. Siksi tyydyn tässä tuomaan esiin vain joitakin toimijoiden näkökulmia, jotka ovat omiaan valottamaan kaupallisten toimijoiden liiketaloudellista näkökulmaa. Digi-tv-toiminnan rahoituskysymyksiä ja siitä käytyä julkista keskustelua on aiemmin tarkastellut esimerkiksi Eero Pantzar Tampereen yliopiston tietoyhteiskunnan tutkimuskeskukselle tekemässään työraportissa (10/2000) "Laajeneva mediakenttä ja digitaaliajan televisiotoiminnan resurssit".

Alkuvaiheen panostukset vuorovaikutteisuuteen tulevat kanavilla olemaan hyvin erilaiset. Seuraavassa selvitän eri kanavien liikkeellelähtöä ja mahdollisia vuorovaikutteisuuden toteutusmuotoja.

TV 1 ja TV 2 ilmoittavat alkuvaiheessa lähettävänsä vain joitakin superteksti-tv-tyyppisiä palveluja. Panostus vuorovaikutteisuuteen on erityisesti digi-tv:n aloitusvaiheessa 27.8.2001/syyskausi 2001 hyvin vähäistä, ellei lähes olematonta. Superteksti-tv:n lisäksi vuorovaikutteisuutta pyritään kehittämään lähinnä olemassa olevien ohjelmaformaattien ympärille tai sellaisiin ohjelmiin, joissa on jo saatu positiivista kokemusta vuorovaikutteisuudesta. Kehitystyö perustuu siis pitkälti olemassa olevan edelleen kehittelyyn. Toki joitakin pilottikokeiluja on tarkoitus käynnistää.

TV 1 panostaa siis alkuvaiheen jälkeen lähinnä nuorten kohderyhmään. TV 2 puolestaan etsii mahdollisuuksia jo olemassa olevista ohjelmaformaateista.

YLE Teema on tieteen, kulttuurin ja oppimisen erikoiskanava. Se tuo edustamiensa aihealueiden ohjelmat digitaalisuuden myötä keski-illan parhaaseen katseluaikaan. Myös YLE Teeman aloitus vuorovaikutteisuuden suhteen on maltillinen. Interaktiivisia palveluita otetaan käyttöön kuitenkin heti alusta lähtien. Kokeiluja tehdään kaikilla teema-alueilla, mutta opetusohjelmien rooli nousee keskeiseksi.

YLE24 lähettää uutisia ympäri vuorokauden. Yleisuutisten rinnalle on tulossa lisää teemauutisia. Alkuvaiheessa vuorovaikutteisuutta ei juuri ole. Superteksti-tv toteutuu ensimmäisenä.

FST:n vuorovaikutteisten palvelujen aloitus tulee niin ikään olemaan sisältökokonaisuuksien kehittelyä ruotsinkieliseen supertekstitelevisioon. Se luo parhaillaan yhteistyöverkostoja tarjotakseen kanavan kautta eräänlaisen portaalin ruotsinkielisiin tietoyhteiskuntapalveluihin. Myös väylä suomenkielisiin julkisiin tietopalveluihin on suunnitteilla osaksi YLEn kautta saavutettavaa palvelutarjontaa. FST pyrkii aloittamaan joillakin paikalliseen vuorovaikutteisuuteen perustuvilla palvelulla ja käynnistää vähitellen myös paluukanavaan perustuvien palvelujen kokeiluja. Tärkeää roolia näyttelevät kanavalla myös ruotsinkieliset yhteistyökumppanit.

MTV3 pyrkii säilyttämään peruskanavan ilmeen myös digikaudella. Joitakin kokeiluja vuorovaikutteisten palvelujen suhteen tullaan kuitenkin tekemään jo syksyn 2001 aikana.

City-tv tarjoaa alueellista ohjelmaa pääkaupunkiseudulla sekä Turun ja Tampereen alueilla.

Vuorovaikutteisuudella on keskeinen sija sen kanavakonseptissa alusta lähtien.

Urheilukanava monipuolistaa nykyistä television urheilutarjontaa. Se pyrkii myös nopeasti ottamaan mukaan interaktiivisia osallistumisen muotoja, kuten vedonlyöntiä, veikkausta ja erilaisia pelejä.

Wellnet tarjoaa ohjelmaa neljältä teema-alueelta: asuminen, terveys, vapaa-aika ja omat rahat. Vuorovaikutteisuus on keskeinen ajatus sen konseptissa. Wellnet pyrkii rakentamaaan kokonaisvaltaisia palveluja ja pysyviä asiakassuhteita.

Nelonen on vaihtoehto olemassa oleville kolmelle muulle valtakunnalliselle kanavalle. Se pyrkii selkästi nuorempaan, kaupunkilaiseen kohderyhmään. Alkuvaiheessa ei vuorovaikutteisia palveluja juuri ole. Superteksti-tv-palveluja on kuitenkin tulossa.

Koulukanavan koko konsepti perustuu vuorovaikutteisuuteen. Tarkoitus on aloittaa toiminta ensin Internetissä. Oppimissisällöt suunnataan pääosin peruskoululaisille, lukiolaisille, ammattikouluihin ja ammattikorkeakouluihin.

Elokuva lähettää nimensä mukaisesti elokuvia ympäri vuorokauden. Lisäpalveluja ei kanavalla juuri alkuvaiheessa ole.

Canal+ on maksu-tv-kanava, jonka tarjontaan kuuluvat elokuvat sekä urheilu. Vuorovaikutteisuutta ei kanavalla alkuvaiheessa ole.

Kanavilla lähetettävien vuorovaikutteisten palvelujen määrä vaihtelee. Merkille pantavaa on, että kaikkien kanavien liikkeelle lähtö on melko vaatimaton. Alussa vuorovaikutteiset palvelut ovat lähinnä superteksti-tv-sivuja tai yksinkertaisia ohjelmiin liittyviä lisäpalveluja.

Seuraavalla sivulla olevassa kuviossa (kuvio 1) olen hahmottanut kanavien sijaintia kartalla, jossa pystyakselilla kuvataan kanavien vuorovaikutteisten palvelujen määrää perustuen kanavien vetäjien lausuntoihin. Asteikko on 1-5, jossa 1 tarkoittaa erittäin paljon, 2 paljon, 3 melko paljon, 4 vähän ja 5 ei lainkaan interaktiivisia palveluja. Kuviosta nähdään, että suuri osa kanavista sijoittuu asteikolla melko alas eli vuorovaikutteisten palvelujen määrä on vähäinen. Koulukanavan konsepti perustuu kokonaan vuorovaikutteisuudelle. Se käynnistää toimintansa ensimmäisenä Internetissä, ja on siksi hienoinen poikkeus kuviossa. Lisäksi Urheilukanava, City-tv ja Wellnet pyrkivät tuomaan vuorovaikutteisia palveluja tarjolle heti alussa.

Vaaka-akselilla olen pyrkinyt sijoittamaan kanavat sen mukaan, ovatko ne täyden palvelun kanavia vai erikoiskanavia.

Kuvio 1 Vuorovaikutteisten palvelujen määrä eri kanavilla

Peruskanavilla ja maksu-tv-kanavilla vuorovaikutteisten palvelujen määrä on selvästi pienempi kuin erikoiskanavilla. Kaikkien kanavien edustajat sanovat kuitenkin vuorovaikutteisten palvelujen määrän olevan kanavalla tulevaisuudessa kasvamassa. Erikoiskanavilla kasvu tulee olemaan selvästi nopeampaa kuin peruskanavilla.

Valtaosa toimijoista piti vuorovaikutteisuutta tärkeänä ominaisuutena digi-tv:ssä jo sen aloitusvaiheessa. Kaksi kolmestatoista toimijasta eli 15 % haastatelluista piti vuorovaikutteisuutta erittäin tärkeänä digi-tv:n menestymiselle, 6/13 eli 46 % tärkeänä, 3/13 eli 23 % melko tärkeänä ja 2/13 eli 15 % vähän tärkeänä. Useat mainitsivat aloitusvaiheen teknisten mahdollisuuksien rajoittavan vuorovaikutteisuuden toteutusmuotoja. Vuorovaikutteisten ohjelmasisältöjen ja palveluiden merkityksen nähtiin kuitenkin lisääntyvän asteittain siirryttäessä kohti digi-tv:n suunniteltua olomuotoa, kohti tulevaisuutta.

Vuorovaikutteisten sisältöjen merkitys eri kanavilla vaihtelee aloitusvaiheessa varsin paljon. Peruskanavilla, joiden yleisö on laaja ja demografisilla tekijöillä mitattuna hyvin monipuolinen, on vuorovaikutteisten palvelujen merkitys hyvin vähäinen. Erikoiskanavilla, joiden

kohderyhmä on edellisiä pienempi ja demografisin tekijöin määriteltynä usein homogeenisempi, on vuorovaikutteisuuden merkityskeskimäärin suurempi kuin peruskanavilla. Joidenkin kanavien koko palvelukonsepti taas perustuu vuorovaikutteisuuteen; esimerkiksi Koulukanava tai Wellnet.

Toimijat täyttivät haastattelussa taustatietolomakkeen, jossa heidän piti arvioida vuorovaikutteisten palvelujen tärkeyttä yhtäältä oman kanavan kannalta ja toisaalta koko digi-tv:n kannalta. Peruskanavien vetäjät pitivät vuorovaikutteisuuden merkitystä koko digi-tv:n menestymiselle yleensä tärkeämpänä (tai vähintään yhtä tärkeänä) kuin oman kanavansa menestymiselle. Vuorovaikutteisuuteen paljon panostavilla erikoiskanavilla suhde oli päinvastainen. Vuorovaikutteisuutta pidettiin yleensä vähemmän tärkeänä koko digi-tv:n kannalta kuin oman kanavan menestymiselle.

Seuraavassa (kuvio 2) olen sijoittanut digi-tv-kanavat kartalle, jolla kuvaan vuorovaikutteisten palvelujen asemaa ja merkitystä eri kanavien tarjonnassa painottuen syksyyn 2001.

Pystyakseli kuvaa toimijoiden omaa arviota siitä, kuinka merkittävänä he pitävät vuorovaikutteisuutta kanavan tarjonnassa (painottuen siis digi-tv:n aloitusajankohtaan). Toimijat täyttivät haastattelutilanteessa taustatietolomakkeeseen (liite 1) oman arvionsa vuorovaikutteisuuden merkityksestä kanavalle asteikolla 1-5, jossa 1 oli erittäin tärkeä, 2 tärkeä, 3 melko tärkeä, 4 vain vähän tärkeä ja 5 ei lainkaan tärkeä.

Vaaka-akselilla olen pyrkinyt sijoittamaan kanavat sen mukaan, ovatko ne täyden palvelun kanavia vai erikoiskanavia.

Kuvio 2 Vuorovaikutteisten palvelujen merkitys kanavien tarjonnassa

Kuviossa nähdään, että erikoiskanavilla vuorovaikutteisten ohjelmien ja palvelujen merkitys kanavan palvelukokonaisuudessa on yleensä suurempi kuin peruskanavilla. Poikkeuksena ovat maksu-tv-kanavat, joille interaktiivisuudella on alkuvaiheessa vain vähän merkitystä.

Kun mittasin toimijoiden näkemyksiä erilaisten vuorovaikutteisten palvelutyyppien merkityksestä digi-tv:n menestymiselle, käytin palvelutyyppien valinnassa pääosin samoja tyyppejä, joita oli mitattu erilaisissa yleisötutkimuksissa. Palvelutyypeistä osan voidaan katsoa liittyvän suoraan ohjelmaan, kuten ohjelmaan osallistuminen reaaliajassa tai suoran lähetyksen pikauusinnat, osa taas on aivan itsenäisiä palveluitaan, kuten pankkipalvelut tai www-sivujen selailu tv:n kautta. Toisaalta voidaan nähdä myös edellä lueteltujen erilaisia yhdistelmiä, kuten lisätiedon saanti, joka voi liittyä suoraan ohjelmaan tai olla siitä irrallista ja liittyä esimerkiksi kanavaan — tai sitten vaikkapa pelit, jotka voivat olla esimerkiksi osa urheiluohjelmaa, tai aivan itsenäisiä, kuten Lotto. Kyselyyn mukaan otetut vuorovaikutteisten palvelujen tyypit ovat EPG eli sähköinen ohjelmaopas, superteksti-tv, laajakuva 16:9, video on demand eli "tilausvideot", tallennusmahdollisuus, vedonlyönti, ostospalvelut, uutisotsikot ja lyhyet uutiset, pankkipalvelut, lisätiedon saanti, www-sivujen selailu tv:n kautta, pelit, chat, julkiset tietopalvelut, hakupalvelut, ohjelmaan osallistuminen reaaliajassa, suoran lähetyksen pikauusinnat, etäopiskelu ja kielikurssit sekä seurattavan kameran valinta.

Seuraavalla sivulla on kuvio 3, jossa olen kuvannut toimijoiden näkemykset vuorovaikutteisten palvelutyyppien merkityksestä digi-tv:n menestymiselle. Kuvion pohjana ovat kanavien vetäjien teemahaastattelun taustatietolomakkeeseen (liite 1) tekemät arvioinnit. Toimijat valitsivat palvelutyyppien tärkeyden asteikolla 1-5, jossa 1 on erittäin tärkeä, 2 tärkeä, 3 melko tärkeä, 4 vain vähän tärkeä ja 5 ei lainkaan tärkeä. Kuviota varten olen muuttanut toimijoiden vastaukset prosenttiosuuksiksi.

Toimijat nostivat kaikkien yllä mainittujen palvelutyyppien joukosta EPG:n eli sähköisen ohjelmaoppaan kaikkein merkittävimmäksi vuorovaikutteiseksi palveluksi digi-tv:n menestymisen kannalta. Peräti 69 % piti EPG:tä erittäin tärkeänä ja 31 % tärkeänä digi-tv:n menestymiselle. Suurin osa piti EPG:tä erittäin tärkeänä palvelumuotona sekä oman kanavan että digi-tv:n kannalta. Perusteluina haastateltavat toivat esiin mm. seuraavaa: EPG parantaa ohjelmien löydettävyyttä, mikä on hyvä asia sekä toimijoiden että television katselijoiden kannalta; katsojan on helpompi lukea ohjelmatietoja ruudusta kuin etsiä niitä lehdestä; EPG:hen katsoja voi tehdä omia suosikkilistojaan ja siten saada suosikkikanavansa ja palvelunsa räätälöidyksi listaksi itselleen ja käyttää sitä helposti ja nopeasti jatkossa valitsemiensa palvelujen käyttöön. Omalta kannaltaan toimijat pitivät EPG:tä hyvänä tapana saada esimerkiksi viime hetken ohjelmanmuutokset nopeasti katsojien tietoon. Ohjelmaopasta (ja käyttöliittymävalikkoa) haastateltavat pitivät yhtenä digi-tv:n paikalliseen vuorovaikutteisuuteen perustuvista peruspalveluista. He pitivät erittäin tärkeänä, että käyttöliittymästä ja ohjelmaoppaasta tulee käytettävyydeltään sellainen, että kaikenikäiset ja mediahistorialtaan varsin erilaisen taustan omaavat (Internetin käytön taitajat, television peruskäytön osaavat) pystyisivät sitä käyttämään ohjelmien valintaan.

Toimijoiden näkemykset perustuivat hyvin pitkälti käsitykseen "aktiivisesti valikoivasta katsojasta". Heidän käsityksensä mukaan television katselijat pyrkivät valitsemaan hyvin tarkkaan ohjelmat, joita haluavat katsoa ja palvelut, joita tahtovat käyttää. Useat toimijat toivat esiin myös kanavauskollisuuden olevan todennäköisesti vähenemässä.

Seuraavaksi tärkeimmäksi palvelutyypiksi toimijat nostivat supertekstitelevision. Erittäin tärkeänä sitä piti 69 % toimijoista, tärkeänä 16 % ja melko tärkeänä 15 %. Supeteksti-tv:n ansioina toimijat näkivät ennen kaikkea mahdollisuuden lisätiedon antamiseen ohjelmista. Superteksti-tv nähtiin myös hyvänä muotona julkisten palvelujen ja kaupallisten palvelujen välittämiselle. Superteksti-tv:n katsottiin soveltuvan hyvin usein vaihtuvan tiedon, kuten uutisien tai urheilutuloksien, välitykseen. Toisaalta se nähtiin myös mahdollisuutena tuoda entistä paremmin syventävää lisätietoa katsojien saataville. Kun ennen on pitänyt ohjata katsojia tietokoneen ääreen katsomaan ohjelmaan liittyviä lisätietoja, voidaan tietoja nyt välittää helposti television kautta. Tulevaisuudessa myös www-sivujen katselu television kautta tullee lisäämään lisätiedon välittämisen mahdollisuuksia.

Supertekstitelevisioon voidaan mielestäni liittää myös jonkin verran epäilyjä. Tuoko se todellakaan mitään erityistä uutta katsojalle, vaikka sen grafiikka on monipuolisempi kuin nykyisen tekstitelevision? Käytössä on edelleen suhteellisen rajallinen tekstitila, varsinkin mikäli meneillään olevan ohjelman live-kuva halutaan säilyttää osana ruutua. Toisaalta sivuille saadaan myös esimerkiksi banner-mainontaa, joka voi mainostajille olla houkutteleva mainonnan muoto, sekä tuotteisiin liittyviä tietoja ja ostosmahdollisuuksia. Ne voivat kaupallisille kanaville muodostua yhdeksi digi-tv:n televisioon tuomista uusista mahdollisuuksista.

Seuraavaksi tärkeimpinä digi-tv:n menestymisen kannalta toimijat nimesivät laajakuvan 16:9 (jonka valitsemista vuorovaikutteisten palvelutyyppien joukkoon voidaan pitää kiistanalaisena, mutta sen valintaa puolsi palvelutyypin jatkuva toistuminen katsojien mielipiteitä mittaavissa tutkimuksissa) ja video on demandin. Laajakuvaa pitivät erityisen tärkeänä oman kanavan kannalta elokuvakanavat (SWelcom ja Canal+), mutta myös muut toimijat rankkasivat sen korkealle perustellen sitä mm. elokuvanomaisella vaikutelmalla ja muodolla, jossa digitaalisen kuvan erinomainen laatu korostuu. 38 % toimijoista piti laajakuvaa erittäin tärkeänä, saman verran tärkeänä, 8 % melko tärkeänä ja 15 % vähän tärkeänä.

Toimijat näkivät tilausvideoiden tai on demand -tyyppisten palvelujen vaikeammin arvioitaviksi siksi, että ohjelmien tilaaminen edellyttäisi teknisesti laajakaistaista paluukanavaa ja selkeitä malleja, miten on demand -palvelut voitaisiin toteuttaa yhdistettynä maanpäälliseen verkkoon, eikä niitä nähty vielä olevan olemassa. Toisaalta kaapeliverkoissa on demand -palveluja toteutetaan parhaillaan. Video on demandia piti toimijoista erittäin tärkeänä 31 %. On demandiin toimijat liittivät myös sellaisia televisionkatsojan kannalta hyödyllisiä argumentteja kuin: "voi katsoa ohjelmaa tai saada jonkin palvelun silloin kuin itselle parhaiten sopii", tai jos ei jostakin syystä ole pystynyt katsomaan tiettyä ohjelmaa, saa mahdollisuuden nähdä sen myöhemmin. Tähän liittyy osaltaan myös seuraavana käsiteltävä tallennusmahdollisuus.

Tallennusmahdollisuutta ja vedonlyöntiä pidettiin seuraavaksi merkittävimpinä palvelutyyppeinä. Molempia piti erittäin tärkeänä 23 % toimijoista. 54 % piti tallennusmahdollisuutta tärkeänä ja vedonlyöntiä 38 % toimijoista. Vedonlyöntiä pitivät hyvin merkityksellisenä toimijat, jotka katsoivat sen sopivan oman kanavan palveluihin, kuten Urheilukanava, mutta sitä pitivät tärkeänä digi-tv:n menestymiselle myös muiden kanavien edustajat. Osin veikkailut sen nousemisesta suosittujen palvelujen joukkoon pohjautuivat kokemuksiin Iso-Britanniasta. (ks. esimerkiksi The Pace Report 2000 tai SIS-briefings 35/2000)

Tallennusmahdollisuus jakoi toimijoiden mielipiteitä ehkä eniten. Osa piti palvelua erittäin tärkeänä, osa taas ei lainkaan tärkeänä. Mielipiteet vaihtelivat digi-tv:n "killer applicationista" (menestystuote, hittituote) siihen, ettei se tuo televisioon sinänsä mitään uutta. Useimmiten palvelutyyppiä puoltavat kannanotot käyttivät perusteluina sitä, että tallennus tekee ajansiirron mahdolliseksi, eli että voi katsoa ohjelmaa tai käyttää palvelua silloin kuin itselle sopii, ja että television viereen, päälle tai alle sijoitettavien videolaitteiden määrää saadaan vähennettyä ja että digi-tv voi parhaimmillaan tarjota erinomaisen uuden tavan tallentaa ohjelmia, kunhan se tehdään riittävän yksinkertaiseksi katsojalle.

Toimijat pitivät ostospalveluja, uutisotsikoita ja lyhyitä uutisia, sähköpostia sekä pankkipalveluita seuraavaksi merkittävimpinä palvelutyyppeinä digi-tv:n menestymisen kannalta. Ostospalveluja piti erittäin tärkeinä noin neljännes haastatelluista eli 23 %.

Uutisotsikoita piti erittäin tärkeinä niin ikään 23 % toimijoista. Uutisten arvostaminen korostui niillä kanavilla, joiden sisällöissä uutiset ovat keskeisellä sijalla tai ainakin osana palvelua. Sähköpostia piti erittäin tärkeänä 15 % ja tärkeänä noin puolet eli 46 %. Pankkipalveluja piti erittäin tärkeinä 15 % ja tärkeinä 31 %. Mielestäni yllättävää oli, että ostos- ja pankkipalveluita pidettiin lähes yhtä tärkeinä kaikilla kanavilla — eroa julkisen palvelun kanavien ja kaupallisten kanavien välillä ei juurikaan ollut nähtävissä. Kaupallisten palvelujen olemassaolo nähtiin tärkeänä kaikkien toimijoiden toimesta. Tässä on nähtävissä haastatteluissa esiin noussut piirre, jossa tehtäviä digi-tv:n palvelukirjossa toivottiin jaettavan. Julkisen palvelun toimijat toivoivat kaupallisten toimijoiden hoitavan hyvin kaupallisten palvelujen tarjoamisen digi-tv:ssä. Osa kaupallisista toimijoista puolestaan sanoi pitävänsä tärkeänä julkisten palvelujen olemassaoloa osana digi-tv-palveluita. Huomattavaa on myös, että pankki- ja ostospalveluja pitivät kaikki toimijat vähintään vähän tärkeinä. Joukosta ei löytynyt ketään, joka ei olisi pitänyt näitä palveluja lainkaan tärkeinä.

Sähköpostin tutkimustulos oli yllä mainituista kaikkein kiinnostavin. Kaikki toimijat pitivät sitä vähintään melko tärkeänä digi-tv:n menestymiselle. Sähköpostia pidettiin hyvänä keinona lisätä television mahdollisuuksia keskinäisen kommunikoinnin välineenä. Television käyttöliittymää pidettiin parempana sähköpostiviestien kirjoitteluun kuin matkapuhelinta — ainakin jos television kaukosäätimessä on käytettävissä näppäimistö. Helpolla käytettävyydellä arveltiin olevan erityistä merkitystä vanhempien ikäryhmien ollessa kyseessä.

Toisaalta sähköpostin merkitystä vähemmän arvostaneet epäilivät ennen kaikkea sitä, kuinka moni haluaa lukea tai lähettää sähköpostia muiden läsnäollessa. Sähköpostiin katsottiin kuuluvan tietynlainen yksityisyys. Voin kuitenkin kuvitella, että myös sähköpostin kirjoittamisesta voitaisiin tietyissä tilanteissa tehdä sosiaalinen tapahtuma. Esimerkiksi syntymäpäiväviestiä haluttaisiin yhdessä muotoilla sukulaiselle, tai tyttö- tai poikaporukalla suunnitella, mitä kaverin olisi jollekin hyvä kirjoittaa ja lähettää sitten yhdessä viesti. Pelkkä viestin suunnittelu saattaisi olla siis sosiaalinen tapahtuma, johon useampi voi osallistua ja antaa mielipiteitään.

Lisätiedon saantia piti digi-tv:n menestymisen kannalta erittäin tärkeänä 15 % toimijoista ja tärkeänä 31 %. Www-sivujen selailu pärjäsi tarkastelussa lähes yhtä hyvin: 15 % piti sitä erittäin tärkeänä, 8 % tärkeänä ja 69 % melko tärkeänä. Lisätiedon tarjoamista ohjelmien yhteydessä pitivät monet toimijat hyvänä keinona antaa monipuolista ja syventävää tietoa katsojille ohjelmaan liittyen ja sitä kautta sitouttaa heitä kanavaan ja sen ohjelmiin. Www-sivujen selailua television kautta ei nähty niinkään merkittävänä, sillä useat toimijat nostivat esiin sen, ettei www-sivuja ole tällä hetkellä räätälöity katsottaviksi television kautta, ja siksi sivujen selailu saattaisi tuottaa katsojalle pettymyksen. Toisaalta monet uskoivat myös siihen, että www-sivujen selailu tulee edelleen säilymään pääosin pc:n äärellä. Siihen liitettiin usein myös tiedon etsintä ja Internetin käyttäjän aktiivisuutta kuvaava "lean forward" -asento (eteenpäin suuntautunut aktiivinen asento/asenne). Sen sijaan televisiota pidettiin edelleen ennen kaikkea viihtymisen välineenä, jonka yhteyteen sopivat "takakenossa käytettävät" palvelut. Www-sivujen selailua paremmin televisioon nähtiin liitettäväksi muita Internetistä polveutuvia palveluja, kuten sähköposti ja chat.

Seuraavaksi listalle nousivat pelit ja chat, joita erittäin tärkeinä piti 8 % toimijoista. Pelit pääsivät kuitenkin arvostuksessa hieman chattia korkeammalle, sillä niitä piti tärkeinä yli puolet eli 54 %. Chattia puolestaan piti tärkeänä 38 %. Enemmistö toimijoista eli yli 60 % piti siis pelejä tärkeinä tai erittäin tärkeinä digi-tv:n menestymiselle. Pelit mainittiin usein niidenkin kanavien vetäjien toimesta, jotka itse eivät pitäneet pelejä merkittävänä oman kanavansa palveluiden joukossa tai joihin ne eivät kuulu tämän hetkisten suunnitelmien mukaan lainkaan. Pelien yhteydessä nousi esiin myös ajatus siitä, että trendi saattaa olla menossa kohti vanhempienkin ikäryhmien pelejä eli että pelaajiksi saattaisivat ryhtyä television kautta muutkin kuin nuoret. Negatiivisena piirteenä ainakin alkuaikojen peleille pidettiin yksinkertaisuutta. Verrattuna kolmiulotteisiin tietokonepeleihin tai "playstation"-peleihin ne saattavat vaativien kuluttajien silmiin vaikuttaa liian vaatimattomilta tai pelkistetyiltä. Toisaalta yksinkertaisuus nähtiin myös etuna. Digi-tv:hen suunnitellut pelit pohjautuvat usein jo hyväksi koettuihin vanhoihin peleihin (jätkänshakki, tetris jne.). Digi-tv saattaa siisenteillä jonkinlaista vanhojen pelien renesanssia. Myös erilaisten yksinpelattavien pelien, kuten sanaristikoitten tai pasianssien suosio voi vielä yllättää.

Jäljelle jäävät palvelutyypit, kuten julkiset tietopalvelut, osallistuminen ohjelmaan reaaliajassa, hakupalvelut, suoran lähetyksen pikauusinnat, etäopiskelu ja seurattavan kameran valinta jäävät jo selvästi jälkeen muista palvelutyypeistä merkityksellisyyden arvioinnissa. Julkisia tietopalveluja ja osallistumista ohjelmaan reaaliajassa pitää tärkeänä 31 % toimijoista. Julkisia tietopalveluja käsittelin jo edellä. Niiden merkitystä digi-tv-kokonaisuudessa pitivät siis tärkeänä myös kaupalliset toimijat.

Ohjelmaan osallistumisen arvostamista pidän hienoisena yllätyksenä. Vaikka yhteensä lähes

70 % pitää sitä tärkeänä tai melko tärkeänä, ei kukaan kuitenkaan listannut sitä erittäin tärkeäksi. Oletan, että osallistuminen voi joissakin ohjelmatyypeissä saada yllättävääkin suosiota, sillä nyt on jo nähtävissä ohjelmia, joissa katsojat osallistuvat hyvinkin aktiivisesti ohjelmaan esimerkiksi tekstiviestein. Kun digi-tv:ssä paluukanavan ollessa käytössä erilaiset äänestämiset tehdään helpommaksi kaukosäätimen avulla, noussee osallistumisprosentti entistä suuremmaksi. Tämän suuntaisia tutkimustuloksia on saatu myös muualta (SIS briefings 35/2000).

Digitelevisioon liitettäviä hakupalveluja pitää tärkeänä vain 15 % toimijoista. Luku jää melko pieneksi, mikä lienee selitettävissä lähinnä sillä, että useat toimijat pitivät EPG:tä pääasiallisena ohjelmien hakulähteenä ja hakupalveluja lähinnä sen tukena, parantamassa ohjelmien löydettävyyttä.

Suoran lähetyksen pikauusintoja ja etäopiskelua pitää tärkeänä vain 8 %. Pikauusintoja osin korvaavana toimintona pidettiin kovalevytallennusta. Myös tallennuksen avulla katsojalla on mahdollisuus siirtää ohjelma katsottavaksi silloin kun hänelle sopii. Etäopiskelun mahdollisuuksia osa toimijoista epäili siis melko paljon. Tietokonetta pidettiin edelleen parempana laitteena etäopiskeluun ja vuorovaikutteisten tehtävien suorittamiseen. Lisäksi argumentoinnissa esiintyi se, että opiskelutehtäviä tehdään usein yksin ja niihin liitetään jo aiemmin mainitsemani "lean forward" -asento.

Ylivoimaisesti viimeiseksi jäi seurattavan kameran valinta, jota osa piti täysin vääränä palveluna luonnehtimaan maanpäällisen digi-tv:n mahdollisuuksia. Alun perin palvelutyypin mukaan ottaminen lienee saanut alkunsa Canal Digitalin satelliitin kautta tarjoamista formulakisoista, joissa oli mahdollista itse valita seurattavan kameran kuva. Hyvin moni oli kuitenkin sitä mieltä, ettei maanpäällisessä verkossa juurikaan ole tilanteita, jossa koko multipleksi haluttaisiin antaa kyseisentyyppiseen käyttöön. Palvelutyypillä nähtiin mahdollisuuksia oikeastaan vain joidenkin urheilulähetysten yhteydessä.

Journalismia ja ohjelmantekijöiden ammattitaitoa korostaneet toimijat pitivät tärkeänä, että sisällön tekeminen voidaan edelleen jättää alan ammattilaisille ja pitivät todennäköisenä, että katsojat eivät juurikaan itse halua astua ohjaajan rooliin.

Toisaalta journalismin merkitys nähtiin tärkeänä myös tietoa jalostettaessa, esimerkiksi lisätiedon tai julkisten tietopalveluiden kohdalla.

Television katsojien keskuudessa tehdyissä tutkimuksissa, joissa on kartoitettu yleisön asenteita ja kiinnostuksia digitaalista televisiota kohtaan, on mitattu myös digi-tv:n erilaisia palvelutyyppejä kohtaan tunnettua kiinnostusta (vrt. luvussa 2 esittelemäni yleisötutkimusaineisto). Näiden yleisötutkimusten perusteella voin todeta, että television katsojat mieltävät digi-tv:n kiinnostavimmiksi palveluiksi digi-tv:n ohjelmaoppaan ja supertekstitelevision sekä tallennusmahdollisuuden (ks. esimerkiksi Leppänen & Marttila & Pihlajamäki 2000, 34; Jääsaari & Savinen 2000, 12).

Kuluttaja- ja yleisötutkimusten kärjessä ovat siis samat digi-tv:n vuorovaikutteiset peruspalvelut kuin toimijoillakin. Kuluttajien ja toimijoiden perusteluissa löytyy yhteneväisyyksiä — tosin tässä tulee näkyviin palvelun tuottajan ja palvelun "kuluttajan" näkökulma. Yleisötutkimuksissa korkean kiinnostuksen perusteluna mainitaan se, että EPG auttaa katsojia löytämään kasvavasta tarjonnasta itseään kiinnostavimmat ohjelmat. He näkevät myös oman katselun eräänlaisen räätälöinnin mielenkiintoisena ajatuksena. Toimijat näkevät EPG:n niin ikään helpottavan omien kanaviensa ja ohjelmiensa löydettävyyttä lisääntyvässä tarjonnassa. Myös räätälöitävyyttä he pitävät hyvänä ominaisuutena, koska se antaa palveluiden käyttäjille mahdollisuuden rakentaa itselleen tapoja löytää heitä kiinnostavia palveluita (joiden toimijat ajattelevat olevan heidän tarjoamiaan ohjelmia ja palveluita). Mielestäni toimijoiden näkemyksiä arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon, että heillä on television katsojia paremmat mahdollisuudet arvioida ohjelmaoppaan mahdollisuuksia, koska heillä on katsojia paremmat tiedot siitä, miten Suomessa käyttöön otettava EPG todellisuudessa rakentuu, mikä sen ulkonäkö ja käyttölogiikka on ja mitä se mahdollistaa. Toimijoiden näkemyksiä ohjelmaoppaan nousemisesta kuluttajia kiinnostavimpien palvelujen joukkoon tukevat Iso-Britanniasta saadut tutkimustulokset (SIS Briefings 35/2000).

Myös supertekstitelevision käyttöodotukset ovat toimijoiden ja katsojien arvostuksissa melko samanlaiset. Katsojat suhtautuvat ehkä hieman epäilevämmin siihen, voiko superteksti-tv todella tarjota heille sisällöllisesti jotakin uutta verrattuna nykyiseen tekstitelevisioon. Toimijat taas ovat suhteellisen "varmoja" superteksti-tv:n mahdollisuuksista nousta yhdeksi digi-tv:n suosituimmista palveluista. Vaikka toimijat luokittelevatkin supertekstitelevision yhdeksi digi-tv:n peruspalveluksi, he korostavat myös sen tarjoamia liiketoimintamahdollisuuksia tulevaisuudessa (mahdollisuus ostospalvelujen tarjoamiseen, bannerimainontaan jne.).

Hyvin yhteneväisiä katsojien ja toimijoiden näkemykset ovat myös ohjelmien tallennusmahdollisuuden suhteen. Tallennusmahdollisuuden kokeminen kiinnostavaksi pohjautuu katsojilla yleensä television henkilökohtaisen käytön korostamiseen ja ajan hallintaan, mahdollisuuteen katsoa mitä haluaa ja milloin haluaa. Lisäksi heille näyttäisi olevan tärkeää myös fyysisen laitteiston yksinkertaistuminen tai väheneminen esimerkiksi videoista luopumisen muodossa. Tekesin kuluttajatutkimuksien mukaan tämä piirre nousi esiin erityisesti haastateltavilla naisilla. Toimijat tarkastelevat tallennusmahdollisuutta yleensä nimenomaan ajan siirron näkökulmasta. Se tarjoaa television katselijoille paremmat mahdollisuudet katsoa heidän ohjelmiaan, mikäli heillä ei ole mahdollisuutta katsoa niitä normaalina lähetysaikana. Tätä mahdollisuutta tehostavat toimijoiden mukaan myös suorien lähetysten pikauusinnat.

Suurimmat erot löytyvät aineistojen mukaan katsojien ja toimijoiden arvostuksissa seurattavan kameran valinnan ja laajakuvan kohdalla. Toimijat arvostavat laajakuvaa hyvin korkealle. He pitävät sitä malliesimerkkinä siitä, miten televisio näyttää uudenlaiselta, eli lisää digi-tv:n fyysistä erilaisuutta nykyiseen televisioon verrattuna. Siinä ilmenevät myös digitaalisen television hyvät tekniset ominaisuudet: kuvan laadun (ja äänen) parannukset. Laajakuva korostaa myös television luonnetta elämyksellisenä, elokuvaa muistuttavana mediana (vrt. television ilmaisu 3.5.1). Katsojat eivät pidä laajakuvaa niinkään merkityksellisenä. Tosin esimerkiksi elokuvien katsomiskokemusten oletetaan digi-tv:n myötä paranevan.

Seurattavan kameran valinta nousee yllättävän korkealle ainakin Tekesin kuluttajatutkimus-projektin tuloksissa. Ominaisuudesta ovat kiinnostuneet erityisesti nuoret ja miehet. Palvelun positiiviseen mielikuvaan on saattanut vaikuttaa edellä kerrottu formulaesimerkki ja se, että palvelutyyppiä on julkisuudessa käytetty usein esimerkkinä digi-tv-palveluista. Kuten aiemmin totesin, tämä palvelutyyppi tai ominaisuus on kuitenkin yhdistettävissä erittäin huonosti maanpäälliseen digitaaliseentelevisioon.

Sukupuoli voi palvelutyyppeihin kohdistettua kiinnostusta tarkasteltaessa olla merkittävä tekijä, merkittävämpikin kuin ikä. Esimerkiksi juuri seurattavan kameran valinnasta ovat miehet huomattavasti kiinnostuneempia kuin naiset (Jääsaari & Savinen 2000, 12).

Toimijat nostavat vedonlyönnin ja pelit katsojia korkeammalle (tässä näkyy kuitenkin edellä mainittuja palvelutyyppejä tarkastelevan materiaalin vähäisyys — esimerkiksi Tekesin vuoden 2000 Kohti yksilöllistä mediamaisemaa -tutkimuksessa erilliseen tarkasteluun otettiin pelit mutta ei vedonlyöntiä. Toimijat näkevät näissä ensinnäkin mahdollisuuden suoraan, reaaliaikaiseen osallistumiseen (vedonlyönti), television uuden muodon havainnollistamiseen (pelit) ja yhteiseen tekemiseen (vedonlyönti ja pelit), eräänlaiseen viihteen lisäämiseen perinteisten televisiogenrejen ympärille. Kaiken kaikkiaan palvelutyyppien arvostaminen digi-tv:n menestystekijöinä rakentuu toimijoilla pitkälti kaupallisiin lähtökohtiin. Esimerkiksi vedonlyönti nähdään miljardibusineksenä.

Sekä toimijoilla että television katsojilla osallistuminen ohjelmaan ei ole kovinkaan merkittävällä sijalla kun arvioidaan palvelumuotoja, jotka toimijoiden mielestä olisivat keskeisiä digi-tv:n menestymiselle, tai kun tarkastellaan katsojien arvioita kiinnostavimmista palvelutyypeistä. Tähän liittynee molempien ryhmien näkemykset televisiosta perinteisenä rentoutumisen, ajanvietteen ja viihtymisen välineenä. Ehkä suurimmat haasteet digi-tv:n leviämiselle Suomessa ja sen mahdollisuuksille saavuttaa pysyvä asema katsojien arjessa liittyvätkin juuri asenteiden muuttamiseen, siihen, miten perinteiseen mediaan hyväksytään uusia, katsojan aktiivisuutta korostavia ja osin täysin niihin perustuvia piirteitä. Iso-Britannian tutkimukset ovat tässä suhteessa todennäköisesti suuntaa antavia. Niiden mukaan interaktiiviset palvelut ovat siellä muodostumassa digi-tv:n keskeiseksi ja käytetyimmäksi ominaisuudeksi. Vaikka vastaanottimen hankinta olisi tehty muista syistä, on vuorovaikutteisten palvelujen "löytämisen jälkeen" niiden käyttämisestä tullut merkittävä ja pysyvä osa television arkikäyttöä (The Pace Report 2000; SIS-briefings 35/2000).

Katsojat näyttävät pitävän www-sivujen selailua digi-tv:n kautta kiinnostavampana ominaisuutena kuin toimijat. Kuluttajatutkimuksissa www-sivujen selailu on saanut sijansa muutamien palvelujen kärkijoukossa. Mielestäni yleisölle on tässä tapauksessa annettu aiheesta turhankin ruusuinen kuva. Tosi asiassa vain murto-osa Internetin www-sivuista on suunniteltu katsottavaksi television kautta. Vaikka web-sivujen selailu olisi mahdollista avoimessa Internetissä, todennäköisesti vain harva jaksaisi todella seikkailla sivuviidakossa, joiden käytettävyys television kautta olisi äärimmäisen heikko. Kyse on siis enemmänkin www-sivujen saatavuuden illuusiosta. Siitä, että ennen vain muutamien toimijoiden käyttöön lainsäädännöllä säädetty (radio- ja televisiotoiminnan harjoittaminen edellyttää toimilupaa tai perustuu lakiin Yleisradio Oy:stä, ks. säätelystä lisää http://www.mintc.fi) areena avataan myös muiden käyttöön — muille toimijoille ja myös tavalliselle kansalaiselle.

Osa kaupallisista toimijoista toi www-sivuista keskustelemisen yhteydessä esiin huolensa Internetin kaupallisten palvelujen pääsystä kuluttajien olohuoneeseen television kautta. Internetinkaupallistuminen on nähty huolestuttavana trendinä myös Internetin avoimuuden periaatetta kannattaneiden joukossa (vrt. keskustelut avoin Linus versus kaupallinen Microsoft). Kaupallisten toimijoiden näkökulma on tässä kuitenkin puhtaan liiketaloudellinen. He eivät näe mahdollisena tarjota ilmaista palvelualustaa kilpailijoille, jotka Internetin avulla pyrkisivät tuomaan koteihin samantyyppisiä palveluja kuin digi-tv-toimijat. Tilannetta monimutkaistaa entisestään eri palvelumuotojen erilainen säätely. Radio- ja tv-toiminnan ja teletoiminnan harjoittaminen on maassamme säädelty kovin eri tavoin (ks. tarkemmin esimerkiksi Radio- ja televisiokomitean osamietintö IV 1984). Meneillään olevaan telemarkkinalain valmisteluun kohdistuvat odotukset toiminnan harjoittamista koskevan säätelyn yhdenmukaistamisesta ja tasa-arvoisten edellytysten luomisesta eri palvelujen tarjoajille koskien erityisesti tuotannon jakelua. En tässä lähde kuitenkaan spekuloimaan tulevan lain mahdollisia muutoksia koko media-alalle, vaan työstän omaa tutkimustani ne lähtökohdat huomioon ottaen, jotka nyt ovat voimassa. Tällä hetkellä siis Suomen digi-tv-malli täyttää sille jo Jouni Mykkäsen liikenne- ja viestintäministeriölle tekemässä yleisradiotoiminnan strategiaselvityksessä "Radio ja televisio 2010 — selvitys Suomen yleisradiotoiminnan kehittämisstrategiasta lähivuosina" määriteltyä tavoiterakennetta: "Viestintäpoliittinen tasapaino suomalaisen yleisradiotoiminnan strategiassa löytyy siitä, että yhtäältä pidetään huolta julkisen palvelun Yleisradio-yhtiön selviytymisestä omista lakisääteisistä tehtävistään ja toisaalta sallitaan kaupalliselle puolelle uusia toimilupia" (Mykkänen 1995, 17).

Olen viitannut toimijoiden käsityksiin yleisön tarpeista ja odotuksista jo useita kertoja tutkielmassani. Kohdassa 5.1. pohdin myös toimijoiden erilaisia yleisökäsityksiä kaupallisuuden tai julkisen palvelun näkökulmasta. Yleisö-käsitteestä on puhuttu runsaasti myös digi-tv:n julkisen keskustelun yhteydessä. On todettu, että digi-tv pirstoo television yhtenäiskulttuurin ja jakaa yleisön yhä pienempiin osayleisöihin (ks. esimerkiksi Löf 2001). Peruskanavat tavoittelevat edelleen suuria katsojajoukkoja, mutta erikoiskanavat voivat rakentaa menestymisensä pienempien ryhmien varaan. Maksu-tv-kanavat pyrkivät luomaan pysyviä asiakassuhteita, jotka perustuvat tuotteen jatkuvaan käyttöön. Myös julkisen palvelun kanavat voivat tähdätä siihen, että tekevät peruskanavien yleisömääriä pienemmät kohdeyleisöt tyytyväisiksi tarjonnallaan ja hakevat sitä kautta legitimiteettiä, olemassaolon oikeutusta.

Haastattelut osoittavat, että toimijoiden ja yleisön suhde on edelleen muuttumassa. Tulevaisuuden palveluvisioiden perusteella yleisökeskeisyys korostuu, pyrkimys on kohti yhä yksilöidympiä, yksilöllisempiä, jopa "henkilökohtaisuuteen" perustuvia palvelumuotoja, joille keskeistä on palvelujen räätälöitävyys ja yksilöllinen käyttö. Johanna Jääsaari ja Erja Ruohomaa (1999) kuvaavat digitaaliteknologian mahdollisuuksia näin: "Digitaaliteknologia mahdollistaa tarjonnan teknisen laadun parantamisen nykyisestä, tarjontavaihtoehtojen kasvun, median entistä yksilöllisemmän käytön sekä entistä paremmat mahdollisuudet interaktiivisuuteen". Puhuttaessa digi-tv-palvelujen visioista, useat toimijat ja haastatellut asiantuntijat ottivat esille henkilökohtaisuuteen tai alueellisuuteen perustuvia palvelumalleja — joko suunnitteilla olevia tai ideoita.

Myös yleisötutkimuksissa on saatu samansuuntaisia tuloksia yksilökeskeisyyden lisääntymisestä. Jo Uusmedia 98, joka on selvittänyt suomalaisten kiinnostusta ja asenteita uusmediaa, mediateknologiaa ja sen tulevaisuuden sovelluksia kohtaan, mainitsee vastaavan ilmiön …"eniten vastakaikua herättävät ohjelmiin ja sisältöihin liittyvät yksilölliset valintakriteerit, kuten mahdollisuus tallentaa ohjelmia ja katsoa ja kuunnella ne valitsemanaan ajankohtana tai valita etukäteen jonkin tapahtuman tms. tallennus" (Uusmedia 98, 4).

Tutkimuksen pohjalta näyttäisi siis siltä, että toimijanäkökulmasta palvelujen kohdistamisella on tulevaisuudessa entistä enemmän merkitystä: pitää miettiä, kenelle palvelu halutaan kohdistaa, mitä tarpeita tai mieltymyksiä tyydyttää, millainen on televisionkatsojan elämäntilanne ja myös, millainen on hänen mediahistoriansa (eli kuinka paljon ja kuinka tottunut hän on käyttämään erilaisia medioita ja esimerkiksi tietokonetta). Katsojan mediahistorialla on erityistä merkitystä, kun puhutaan vuorovaikutteisten lisäpalvelujen tai ohjelmien omaksumisesta. Mitä tottuneempi henkilö on käyttämään esimerkiksi www-sivujen erilaisia valikoita, sitä helpompi hänen on todennäköisesti oppia liikkumaan digi-tv:n käyttöliittymän sisällöissä.

Tutkimuksissa digi-tv:stä eniten kiinnostuneeksi yleisön osaksi on demografisin tekijöin määritelty noin 20—35-vuotiaat miehet. Esimerkiksi Gallup Markkinatutkimuksen maaliskuussa 2001 tekemän kyselyn mukaan digi-tv kiinnostaa eniten miehiä, nuoria ja kaupunkilaisia, vähiten naisia ja yli 65-vuotiaita. Lapsiperheissä digi-tv:hen suhtaudutaan myönteisemmin kuin lapsettomissa perheissä. Myös kaupunkilaiset ovat kiinnostuneempia digi-tv:stä kuin maalla asuvat (kts. esimerkiksi Nieminen 2001, Uotila 2001). Samansuuntaisia tuloksia on saatu esille myös Uusmedia-tutkimuksessa, joka on ryhmitellyt kuluttajia uusmediakiinnostuksen ja asenteiden perusteella (ks. tarkemmin Uusmedia-tutkimuksen kuluttajaryhmistä luku 2). Raivaajat, Menestyjät, Sitoutujat ja Mukavuudenhaluiset ovat innokkaimpiaomaksumaan uusmediaan liittyviä teknologiasovelluksia, kun taas Tasapainottelijat, Puurtajat, Perinteiset ja Väliinputoajat suhtautuvat asiaan nihkeämmin (Uusmedia 99, 10). Raivaajat ovat näistä eniten kiinnostuneita teknologiasta ja valtaosin nuoria, 12 — 35-vuotiaita miehiä. He voisivat siis kuulua yllä mainittuun digi-tv:stä eniten kiinnostuneiden ryhmään. Perinteisiä taas voidaan pitää vähiten kiinnostuneina digi-tv:stä. Tähän ryhmään kuuluvista noin puolet on iältään 45 — 60-vuotiaita ja enimmäkseen naisia. Perinteiset elävät muita ryhmiä useammin maaseudulla (Uusmedia 99, 12, 21).

Edellä toteamani perusteella olisi helpointa tehdä suoraviivaisia johtopäätöksiä siten, että paljon Internetiä käyttäneet nuoret miehet olisivat kaikkein kiinnostuneimpia käyttämään myös digi-tv:tä. Toimijat olivat hyvin yksimielisiä, että tästä ryhmästä löytyisivätkin palvelujen ensimmäiset kokeilijat. Useassa tekemässäni haastattelussa kävi kuitenkin ilmi, että digi-tv:n jatkon kannalta ei Internet-palveluita paljon käyttäviä pidetty potentiaalisimpana digitaalisen television vuorovaikutteisten palvelujen käyttäjäryhmänä, vaan jotkut toimijat ja haastattelemani asiantuntijat olettivat, että tämän ryhmän tarpeisiin ja vaatimuksiin nähden digi-tv:n lisäpalvelut voivat tuntua liian yksinkertaisilta ja vaatimattomilta.

Suurimmaksi haasteeksi toimijat näkivät sen, miten saadaan se ryhmä, joka ei ole käyttänyt Internetiä pc:n kautta hyväksymään televisio vuorovaikutteisten — ja myös Internet-palvelujen — väyläksi ja aloittamaan palvelujen käyttö television kautta.

Gallup mediatutkimuksen maaliskuussa 2001 tekemän tutkimuksen mukaan naiset suhtautuvat digitaaliseen televisioon miehiä huomattavasti varauksellisemmin. Miehistä 47 % suhtautuu myönteisesti digi-tv:hen kun naisista näin tekee vain 23 %. Uusmedia-tutkimuksen ryhmistä Tasapainottelijat ovat esimerkiksi valtaosin 45—60-vuotiaita naisia, joita "uusi teknologia ei liikuta" ja Puurtajat heitä hieman nuorempi ryhmä, joista noin puolet on alle 35-vuotiaita naisia, ja "joiden kiinnostus teknologiaan laitehankintojen muodossa ei ole järin suurta" (Uusmedia 99, 19-20).

Toimijat tukeutuivat usein näkemyksissään myös ajatukseen, että digi-tv:stä eniten kiinnostuneet olisivat potentiaalisimpia vuorovaikutteisten palvelujen käyttäjiä. Myös tätä kautta nuoret miehet nousivat esiin potentiaalisimpana ryhmänä.

Tarkastelen seuraavassa kuitenkin vielä hieman erilaisia naisryhmiä ja heidän suhdettaan tietotekniikkaan, josta voinee tehdä tulkintoja myös digi-tv:tä koskien välineen tietotekniseen luonteeseen perustuen (ks. luku 1).

Suomen Gallup Oy:n touko-kesäkuussa 2000 tekemän Trends & Women -tutkimuksen mukaan naiset voidaan jaotella karkeasti neljään eri ryhmään suhtautumisessaan tietotekniikkaan: IT-suuntautuneet (23 %), työssään tarvitsevat (22 %), Internet-kiinnostuneet (26 %) ja varautuneesti suhtautuvat (26 %).

IT-suuntautuneet ovat kiinnostuneita tietotekniikasta ja tietokoneista ja haluavat ottaa käyttöön uutta informaatioteknologiaa. Heidän mielestään tietokoneen käyttö on helppoa ja he liittävät sen myös vapaa-aikaan. Yli 90 % IT-suuntautuneista käyttää Internetiä. He ovat keskimääräistä useammin alle 20-vuotiaita. Tähän ryhmään kuulunee myös Uusmedia-tutkimuksen Raivaajat-ryhmän naispuolisia jäseniä.

Työssään tietotekniikkaa tarvitsevat taas käyttävät tietotekniikkaa pääosin työpaikalla. He suhtautuvat yleensä positiivisesti tietotekniikan uutuuksiin, mutta toivovat laitteilta ennen kaikkea parempaa käyttäjäystävällisyyttä. He ovat useimmiten 35-54 -vuotiaita, johtavassa asemassa olevia tai toimihenkilöitä. Työssään tarvitsevista noin 75 % käyttää Internetiä. Ryhmässä on paljon yhteneväisyyksiä Sitoutuneet-ryhmän kanssa.

Internet-kiinnostuneille tietotekniikka ei vielä ole kovin tuttua. Heillä ei välttämättä ole lainkaan tietokoneiden käyttökokemusta, ja he pitävät tietokoneen käyttötaitojaan usein puutteellisina. He ovat kuitenkin motivoituneita kehittämään käyttöosaamistaan. He ovat kiinnostuneita Internetin keskusteluryhmistä, surffailemisesta ja Internet-ostosten tekemisestä. Internet-kiinnostuneet edustavat aika tasaisesti demografisia taustaryhmiä. Heidän ominaisuutensa muistuttavat Mukavuudenhaluiset-ryhmää.

Varautuneesti suhtautuvat eivät halua olla tekemisissä tietokoneiden kanssa, ellei se ole aivan välttämätöntä. Hekin pitävät tietokoneiden käyttötaitojaan puutteellisina, kuten Internet-kiinnostuneet, mutta eivät haluakaan oppia käyttämään tietokoneita paremmmin. Varautuneesti suhtautuva on keskimääräistä useammin yli 54-vuotias maaseudulla asuva nainen. Hän asuu yksin tai aikuistaloudessa, on eläkeläinen tai työntekijä. Hän voisi hyvin olla myös Perinteiset-ryhmän edustaja. (ks. tutkimuksesta tarkemmin Gallup News 1/2001, 10-11).

Edellä esiteltyjen toimijoiden kommenttien perusteella voisi olettaa, että luokitelluista naisryhmistä digi-tv voisi tuoda eniten etua Internet-kiinnostuneille, jotka saattavat kokea tietokoneen liian vaikeakäyttöiseksi, mutta television helpoksi. He ovat myös motivoituneita ostosten tekijöitä, jotka saattaisivat kokea television kautta tapahtuvan shoppailun turvallisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi. He saattaisivat olla myös potentiaalisia tv-chatin käyttäjiä.

Myös työssään tietotekniikkaa tarvitsevien ryhmä voisi mielestäni kuulua digi-tv:n vuorovaikutteisten palvelujen potentiaaliseen yleisöön. He toivovat laitteilta ennen kaikkea käyttäjäystävällisyyttä ja hyvää käytettävyyttä ja suhtautuvat myös positiivisesti tietotekniikan uutuuksiin. Televisio voisi tarjota tälle ryhmälle helpon ja käyttäjäystävällisen tavan käyttää palveluja. Toisaalta tämän ryhmän aktiivisuutta rajoittavana tekijänä saattaa olla se, että koska he käyttävät tietokonetta paljon töissä (vrt. jälleen lean forward), he haluavat kotona rentoutua (lean back). He eivät siis ehkä ole enää kiinnostuneita iltaisin olemaan kovin aktiivisia ja käyttämään digi-tv:n vuorovaikutteisia palveluja.

Lisäksi IT-suuntautuneesta naisryhmästä saattaisi löytyä digi-tv:n interaktiivisten palvelujen kokeilijoita. Toisaalta tämä ryhmä on juuri se, joka saattaa pettyä digi-tv:n vuorovaikutteisiin mahdollisuuksiin.

Sen sijaan varautuneesti suhtautuva, joka ei halua olla tekemisissä tietokoneiden kanssa, ei todennäköisesti kaipaa myöskään digi-tv:n vuorovaikutteisia ominaisuuksia. Heille riittänevät lisääntynyt ohjelmatarjonta ja sitä kautta kasvavat yksilölliset valinnanmahdollisuudet. Useat toimijat toivat haastattelutilanteessa spontaanisti esiin vanhempien naisten haluttomuuden tai vaikeuden käyttää vuorovaikutteisia palveluja.

Toimijat korostivat, että vuorovaikutteiset palvelut pitäisi suunnitella erittäin helppokäyttöisiksi ja yksinkertaisiksi, jotta niiden käyttö olisi mahdollista kaikilla ikäryhmillä. Tämä nähtiin olennaiseksi ominaisuudeksi punnittaessa vuorovaikutteisten palvelutyyppien menestysmahdollisuuksia.

Kuten edellä mainitsin digi-tv:n ensimmäisinä kokeilijoina nähdään miehet ja erityisesti nuoret miehet, jotka ovat tottuneita käyttämään Internetiä ja matkapuhelinta. Se, millaisiksi ryhmän ensimmäiset käyttäjäkokemukset vuorovaikutteisista digi-tv-palveluista muodostuvat, määrännee pitkälti myös sen, alkavatko he käyttää palveluja vakituisesti. Tässä piilee mielestäni uhka, että aloitusvaiheen yksinkertaiset vuorovaikutteiset palvelut eivät tälle ryhmälle riitä, vaan että sille vasta vastaanotinten Internet-profiilin mukaiset palvelut alkavat tuoda sentyyppisiä palveluja, joita he voisivat hyväksyä päivittäiseen käyttöönsä.

Osa toimijoista ei pitänyt relevanttina määritellä omien kanaviensa vuorovaikutteisten palvelujen potentiaalisia käyttäjäryhmiä demografisin tekijöin, vaan lähti liikkeelle siitä, että vuorovaikutteisuutta suunnitellaan samalle kohdeyleisölle tai -ryhmille kuin kanavaakin. Muutama toi esiin myös henkilökohtaisen motivaation merkityksen interaktiivisten palvelujen käytölle.

Haastatteluissa tuli jälleen esiin myös kaupallisten ja julkisten palveluiden toimijoiden välinen näkökulmaero. Julkisen palvelun kanavienedustajat toivat spontaanisti esiin huolensa siitä, etteivät kaikki ryhmät opi käyttämään palveluja ja syrjäytyvät sitä kautta. Toisaalta tässä yhteydessä nostettiin esiin myös se, ettei vähäosaisilla ole mahdollisuutta hankkia digitelevisiota, jolloin he syrjäytyvät kokonaan palvelujen piiristä.

Myös Uusmedia-tutkimuksessa yhdeksi ryhmäksi erottui Väliinputoajat, joista kolmasosa oli työttömiä ja joiden tulotaso on alhainen ja joilla ei siis ehkä olisi mahdollisuutta digi-tv:n hankintaan.

Kaupallisilla taas korostui tarve löytää maksukykyiset, potentiaaliset käyttäjäryhmät nopeasti, jotta he saavat riittävän asiakaspohjan ja sitä kautta turvaavat liiketoimintamahdollisuutensa. He näkivät tärkeänä myös interaktiivisen mainonnan mahdollisuudet sekä tarkasti kohdistetun mainonnan. Jorma Sairanen toi esiin myös vision tarjousmainonnan siirtämisestä enenevässä määrin televisioon.

Potentiaalisten omaksujien määrittely on pulmallista — niin myös digi-tv:n kannalta. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että suomalaisten mediakäyttöä ja erilaisia asenteita selittäisivät edelleen eniten ikä ja sukupuoli (Uusmedia 98, 29). Ikänäkökohtaa tukee myös vuoden 99 Uusmediatutkimuksen tulos: "Nuoremmat vastaajat ovat kiinnostuneimpia uusista palveluista myös perinteisen medioiden tarjonnassa, vanhemmille nykyisenlainen vähemmän omaa aktiivisuutta vaativa käyttötapa sopii paremmin" (Uusmedia 99, 1). Johanna Jääsaari ja Ari Savinen (2000, 12) korostavat erityisesti sukupuolen merkitystä: "Sukupuoli näyttää olevan merkittävämpi tekijä kuin esimerkiksi ikä kun kysytään kiinnostusta tv:n ominaisuuksiin. Miesten kiinnostus kaikkia kysyttyjä ominaisuuksia kohtaan on suurempi". Kuten sanottu, nämä tutkimustulokset ovat suuntaa-antavia. Todellista käyttäjätietoa interaktiivisista palveluista saadaan vasta digi-tv-toiminnan alettua ja kun vastaanottimia on riittävästi kuluttajilla.

Televisio syntyi alun perin yhteydenpidon välineeksi (Eerikäinen 1992, 19). Yhteisöllisyys ja katsojien välinen kommunikointi nousi halutuksi television ominaisuudeksi myös yleisötutkimuksissa (Leppänen & Marttila 2000, 30). Toimijat pitivät mahdollisuutta niin ikään kiinnostavana. Siksi haluan nostaa palvelutyypeistä kaksi, chatin ja sähköpostin, lähempään tarkasteluun. Tarkastelun avulla haluan pohtia digitelevision mahdollisuuksia yhteydenpidossa ja yhteisöllisyyden rakentajana. Samalla tarkastelen osin television Internet-tyyppisiä palveluja. En kuitenkaan pyri asettamaan kysymystä, kumpi on parempi, Internet vai digi-tv. Tässä myötäilen viime vuosien julkisen keskustelun suuntaa, joka on pyrkinyt vähitellen pois tästä kysymyksenasettelusta ja alkanut tarkastella näiden medioiden omimpia ilmaisumuotoja ja mahdollisuuksia hyväksyen niiden olemassaolon toisiaan täydentävinä, eikä toisiaan syrjäyttävinä medioina (ks. tästä esimerkiksi liikenne- ja viestintäministeriön selvitys Mediavirtaa webissä 2001, 4 ). Myös Iso-Britanniassa on saatu mm. digitaalisena television palvelujen kiinnostavuutta mitanneessa tutkimuksessa tätä ajattelua tukevaa tietoa: Kolme neljästä tutkimukseen vastanneesta suhtautui myönteisesti ajatukseen käyttää sekä digitaalista televisiota että tietokonetta päivittäisten asioiden hoitamiseen (Pace Report 2000).

Toimijoiden perussuhtautuminen Internet-palvelujen yhdistämiseen osaksi televisiota oli yleensä varsin positiivinen.

Toimijat kohdistivat eniten epäilyjä ja toisaalta myös eniten odotuksia Internetistä tutuille palvelutyypeille chat ja sähköposti. Seuraavan sivun kuviossa (kuvio 4) toimijat ovat määritelleet chatin kiinnostavuutta oman kanavan kannalta. Asteikko on jälleen yhdestä viiteen, jossa yksi siis on erittäin tärkeä ja 5 ei lainkaan tärkeä. Toimijat määrittelivät kantansa teemahaastattelun taustatietolomakkeeseen haastattelun aluksi (liite 1).

Kuvio 4 Chatin merkitys eri kanavilla

Tässä kuviossa ero erikoiskanavien ja peruskanavien kohdalla ei enää toteudu samalla tavoin kuin kuvioissa 1 ja 2. Kiinnostavimmaksi oman kanavan kannalta chatin on nimennyt Nelonen. Myös FST, YLE 24, Urheilukanava ja City-tv ovat määritelleet palvelutyypin tärkeäksi.

Nyt keväällä 2001 televisiossa pyöriviä SMS-viesteihin (tekstiviesteihin) perustuvia chatteja pidettiin kehityskelpoisina avauksina, mahdollisuuksina tuoda television yhteyteen jotakin uutta. Parhaimmillaan chatteja pidettiin yhteisöllisyyden luojina, katsojien sisällöntuottamisen mahdollistajina, television uuden muodon ilmentäjinä. Chatissa toimijoita viehättää myös sen reaaliaikainen luonne, sopivuus television "tässä ja nyt" -luonteeseen (ks. tästä tarkemmin 3.5.1.). Chatin kielteisenä puolena nähdään mahdollisuudet "ilkivaltaan", ikävään kielenkäyttöön ja asiattomuuksiin. Vaikka suurin osa asiattomuuksista voidaan poistaa hyvin hoidetulla moderoinnilla, keskustelun automaattisella ja manuaalisella valvomisella, ei keskustelu pysy aina kontrollissa. Internetistä tuttu "bulletin board" (ilmoitustaulu) -tyyppinen keskustelu olisi televisiossa helpompi hallita ja suunnata käsittelemään tiettyjä, esimerkiksi ohjelman teemaan liittyviä aihealueita. Sen heikkoutena on kuitenkin chatin reaaliaikaisuutta jähmeämpi esitystapa. Myös keskustelun rajoittaminen ja valvonta voidaan nähdä avoimuuden kannalta kielteisenä tekijänä. Se voisi pahimmillaan toteuttaa uudenlaista lähettäjän vallan kautta, korostaa vastaanottajan ja lähettäjän valtasuhteita, eikä madaltaa niitä. Mielestäni chat digitaalisen television palvelutyyppinä voisi kuitenkin olla hyvinkin toimiva, silloin kun se annetaan sellaisten ryhmien käyttöön, joiden elämäntilanteeseen chatin tyyppinen yhteydenpito sopii.

Myös sähköpostin merkitys jakoi toimijoita. Vaikka televisio ei nykytekniikalla salli liitetiedostojen lähettämistä tai niiden tulostamista, näki osa toimijoista sähköpostin mahdollisuudet erityisesti lyhyessä tekstiviesti- tai sähköpostityyppisessä keskinäisviestinnässä. Television erityisenä vahvuutena toimijat näkivät sen hyvän käyttöliittymän verrattuna esimerkiksi matkapuhelimeen. Toimijat pitivät televisiota sopivana yhteydenpitovälineenä hyvin monenikäisille juuri helpon käyttöliittymänsä takia. Kuten aiemmin totesin, sähköpostin kirjoitus voi parhaimmillaan olla television yhteydessä sosiaalinen tapahtuma, toisaalta se ei sovellu niin hyvin henkilökohtaiseen, yksityiseen viestintään kuin tietokone.

Seuraavalla sivulla olevassa kuviossa (kuvio 5) kuvataan sähköpostin kiinnostavuutta. Sähköposti tuo karttaan lisää vaihtelua. City-tv ja Nelonen pitävät palvelua erittäin merkittävänä ja Urheilukanava ja koulukanava merkittävänä. Asteikko on jälleen yhdestä viiteen kuten chatissakin.

Kuvio 5 Sähköpostin merkitys eri kanavilla

Kanavat arvottavat sähköpostia kovin eri tavoin. Nelonen ja City-tv näkevät palvelun erittäin merkittävänä oman kanavan kannalta. Urheilukanava ja Koulukanava pitävät sitä niin ikään tärkeänä, TV 2, FST, Elokuvakanava ja YLE Teema taas vain vähän tärkeänä. Kuten chatinkin kohdalla, selkeää jakoa perus- ja erikoiskanavien välillä ei enää ole nähtävissä.

Riittävätkö sitten chatin tai sähköpostin tapaiset palvelut digi-tv:n uuden yhteisöllisyyden perustaksi? Sähköpostikorttien lähettäminen sukulaisille, yhdessä pelaamiset ystävien kanssa eivät ehkä myöskään digi-tv:n menestystekijöiksi riitä. Nykykanavat tekevät kuitenkin selviä yrityksiä yhteisöllisyyden suuntaan. Vuorovaikutteisuuteen voimakkaasti panostavien City-tv:n ja Urheilukanavan vetäjät kuvailivat kanaviensa yhteisöllisyyttä tukevaa ajattelua näin:

City-tv:llä on siis pyrkimyksenä olla eräänlainen foorumi, yhteydenpitopaikka, joka tuo alueelliset asiat kansalaisen ja toisaalta myös kuluttajan ulottuville. Otin tässä tietoisesti käyttöön molemmat käsitteet "kansalainen" ja "kuluttaja", koska ne osoittavat edellä mainittuihin esimerkkeihin tukeutuen, että kaupallinen toimija on ottamassa hoitaakseen myös tehtäviä, jotka perinteisesti ovat kuuluneet julkisen palvelun kanaville. Tietysti takana on edelleen liiketaloudellinen lähtökohta, mutta mielestäni tässä on uutta ajattelua suomalaisen tv-toiminnan perinteiseen työnjakoon.

Urheilukanavan vetäjä Risto Nieminen kuvailee kanavan pyrkimystä luoda perinteisen urheilulähetyksen ympärille tiettyä yhteisöllisyyttä, tapahtumaa ennen ja jälkeen toteutettavaa toimintaa, jonka lähtökohta on antaa ohjelmia seuraaville mahdollisuus yhteiseen kokemiseen.

Vuorovaikutteisuutta visioi vieläkin pidemmälle FST: Erik Bäckman, joka näkee tulevaisuuden television mahdollisuutena avoimen forumin tarjoamisen ei ainoastaan tekstipohjaisille keskusteluille vaan myös asioiden esiin tuomiselle tietynlaisen "mielipidepalstan" tai "kansan radio" -tyyppisen ohjelma-ajan puitteissa.

Tämäntyyppiset ehdotukset lähenevät vuorovaikutteisen television "Piazza virtuale" -tyyppisiä kokeiluja. Piazza Virtuale oli saksalaisen Van Gogh-TV:n Kasselin 9. documenta-taidetapahtumaan tuottama tv.kokeilu, joka esitteli puhelimen ja television käyttöyhdistelmää ja jossa normaalin ohjelmavirran osaksi oli rakennettu katsojien aloitteiden varassa etenevä ennakoimaton vuoropuhelu (ks. tarkemmin Eerikäinen 1992b, 36-37).

Vaikka tutkielmani tarkoitus olikin keskittyä ensisijaisesti vuorovaikutteisuuden mahdollisuuksien tarkasteluun digi-tv:n aloitusvaiheessa elokuussa 2001, en voinut olla tuomatta esiin yllä mainittuja seikkoja, koska ne antavat aihetta tulevaisuuteen kohdistettavalle pohdinnalle ja sille arviolle, jonka jokainen meistä voi tehdä mitatessaan mielessään digi-tv:n sisällöllisiä mahdollisuuksia tulevaisuuden mediakentässä.

Digi-tv:n tulevaisuuden toimijat näkevät ennen kaikkea sen omimpien sisältömuotojen etsimisessä ja löytämisessä. Toiminnan aloittaminen koetaan samalla myös jatkuvan suunnittelutyön jatkumona ja sisältöjen kehitystyö kiinteässä vuorovaikutuksessa katsojan kanssa nähdään erittäin merkityksellisenä.

Cross median (eri medioiden ristiin käyttö — tai toimijoiden näkökulmasta: eri medioiden hyödyntäminen) toimijat näkivät melko yksiselitteisesti mediamaailman tulevaisuutena. Sisältöjen tarjoaminen useaa eri väylää pitkin kuluttajan tarpeiden mukaan oli toimijoiden mielestä olennaista.

Television ja mobiilin yhdistyminen nähtiin yleensä melko hitaana kehityksenä. Toisaalta tuotiin esiin, että osa televison genrejen sisällöistä soveltuu tekstimuotoisena hyvin esimerkiksi matkapuhelimiin.

Viime vuosina paljon puhuttu konvergenssi (medioiden lähentyminen, yhdentyminen) sen sijaan nähtiin toteutuvaksi enemmänkin sisällöntuotannossa. Vielä muutama vuosi sitten sitkeästi elänyt ajatus kaikkien sisältöjen sullomisesta samaan laitteeseen ei saanut kannatusta.

Kaiken kaikkiaan toimijat uskovat vuorovaikutuksen merkityksen lisääntymiseen kautta linjan. Vaikka aloitusvaiheen vuorovaikutteisuutta pidetään lähinnä osallistumismahdollisuuksien ja eri palvelumuotojen demonstroimisena yleisölle, nähdään interaktiivisten sovellusten, ohjelmien ja palvelujen kehitysnäkymät ja mahdollisuudet hyvinä. Kaupallisilla toimijoilla odotukset ovat lisäpalvelujen kehittymisessä vähitellen liiketoiminnan ydinalueeksi.

Lisää kokemusta ja osaamista nimenomaan vuorovaikutteisten palveluiden osalta kaivataan palveluntarjoajien joukkoon. Tällä hetkellähän digi-tv-toimijoita ovat perinteisten broadcast-yhtiöiden edustajat.

Toimijat näkevät mahdollisimman monipuolisen palvelukirjon tarjoamisen yleisölle digi-tv:n menestymisen elinehtona. Vuorovaikutteiset palvelut nähdään olennaisena osana kokonaisuutta ja niiden jatkuvaa kehittämistä ja uudistamista pidetään tärkeänä.

Tässä luvussa teen yhteenvedon tutkimukseni keskeisistä havainnoista ja esitän johtopäätökseni vuorovaikutteisuuden kehittämisestä televisioon. Vaikka rajasin tutkimukseni tarkastelun erityisesti digi-tv:n aloitusvaiheeseen, tuotti haastatteluaineisto myös runsaasti tulevaisuutta käsittelevää materiaalia. Siksi arvioin tässä myös niitä digi-tv:n tulevaisuudenvisioita, joita toimijat ovat esittäneet.

Tutkimukseni osoittaa, että vuorovaikutteisuus toteutuu digi-tv:ssä aluksi varsin vaatimattomasti. Digi-tv:n paikalliseen vuorovaikutteisuuteen perustuvat sähköinen ohjelmaopas (EPG) ja superteksti-tv toteutuvat. Niiden lisäksi tarjolla on teknisluonteisia lisäpalveluapplikaatioita, joiden avulla katsoja saa ruutuun esimerkiksi uutisotsikoita, mahdollisuuden pelata yksinkertaisia pelejä tai vastata tietokilpailukysymyksiin. Kyse on kuitenkin näennäisestä interaktiivisuudesta siinä mielessä, että palvelun lähettäjä on määritellyt katsojan valittavissa olevat vaihtoehdot ennalta. Katsoja siis itse asiassa vain järjestelee erilaisia annettuja elementtejä, valitsee nähtäväkseen palveluja tai hylkää ne kaukosäätimen näppäimiä painamalla. Katsoja on edelleen vastaanottaja, ei osallistuja.

Palvelujen muotoon ja sisältöön vaikuttavat alkuvaiheessa suuresti digi-tv-vastaanotinten

tekniset ominaisuudet. Vastaanotinten rajalliset mahdollisuudet interaktiivisten palvelujen välittämiseen rajoittavat myös toteutettavien palvelujen sisältöjä. Jotkut interaktiiviset palvelutyypit, kuten tallennusmahdollisuus, ovat suoraan riippuvaisia siitä, tarjoavatko valmistajat kyseistä ominaisuutta vastaanottimiin.

Vaikka aloitusvaiheen vuorovaikutteisuus jää suunniteltua vähäisemmäksi, pitää valtaosa toimijoista vuorovaikutteisuutta erittäin tärkeänä (15%) tai tärkeänä (46 %) digi-tv:n menestymiselle. Vuorovaikutteisten sisältöjen osuus ja merkitys eri kanavilla vaihtelee kuitenkin aloitusvaiheessa varsin paljon. Peruskanavilla niiden määrä ja merkitys jäävät huomattavasti vähäisemmiksi kuin erikoiskanavilla. Ainoastaan tilaajaperusteiset maksu-tv-kanavat ovat tästä poikkeus: ne keskittyvät aloitusvaiheessa erityisesti asiakashankintaan, eikä vuorovaikutteisilla palveluilla ole niille suurta merkitystä (ks. kuviot 1 ja 2).

Yksittäisten vuorovaikutteisten palvelujen tärkeyttä arvioitaessa toimijat nostivat sähköisen ohjelmaoppaan, eli EPG:n, kaikkein merkittävimmäksi palvelumuodoksi digi-tv:n menestymisen kannalta. Toiseksi toimijat arvostivat supertekstitelevision. Molemmat nähtiin hyvinä lisätiedon lähteinä sekä ohjelmista että muista tarjolla olevista palveluista.

Myös laajakuvan merkitys nousi toimijoiden arvioinnissa korkealle. Samoin hyvin tärkeinä toimijat pitivät erilaisia on demand -tyyppisiä palveluja, tallennusmahdollisuutta ja vedonlyöntiä. Lisäksi ostos- ja pankkipalvelut, uutiset ja sähköposti koettiin tärkeiksi. Niiden jälkeen listalle nousivat pelit ja chat (ks. eri palvelutyyppien saamasta kannatuksesta tarkemmin kuvio 2).

Sähköpostin saama tulos on kiinnostava. Kaikki toimijat pitivät sitä tärkeänä tai vähintään melko tärkeänä digi-tv:n menestymiselle. Sähköpostia pidettiin oivallisena keinona lisätä television mahdollisuuksia keskinäisen kommunikoinnin välineenä. Myös chattiin kohdistettiin paljon odotuksia, lähinnä ajatellen nuorimpien katsojaryhmien käyttöä. Sähköpostin ja chatin merkitystä käsittelin tarkemmin kohdassa 5.10. (ks. kuviot 4 ja 5).

Myös pelien tulos yllättää. Niitä piti digi-tv:n menestymiselle tärkeinä yli puolet toimijoista. Osa haastatelluista enteili yksinkertaisten pelien uutta renesanssia ja nuorimpien pelaajien rinnalle myös vanhempien, keski-ikäisten pelaajien uutta ryhmää.

Ylivoimaisesti viimeiseksi toimijoiden arvioinnissa jäi seurattavan kameran valinta, joka heidän mielestään ei juuri sovellu maanpäällisen digitaaliseen televisioon. Se nähtiin mahdollisena palvelutyyppinä lähinnä vain joidenkin urheiluohjelmien yhteydessä.

Television katsojat pitävät digi-tv:n kiinnostavimpina palveluina ohjelmaopasta, tallennusmahdollisuutta sekä supertekstitelevisiota (ks. esimerkiksi Jääsaari & Savinen 2000, 10-12, Leppänen & Marttila & Pihlajamäki 2000, 34). Yleisötutkimusten kärjessä ovat siis lähes samat vuorovaikutteiset palvelut kuin toimijoillakin.

Suurimmat erot löytyvät katsojien ja toimijoiden mielipiteissä seurattavan kameran valinnassa. Katsojat arvioivat sen merkityksen huomattavasti toimijoita korkeammalle. Positiiviseen mielikuvaan lienee vaikuttanut seurattavan kameran valinnan esittäminen julkisuudessa yhtenä esimerkkinä digi-tv-palveluista. Palvelutyyppi on kuitenkin ollut käytössä vain satelliittikanavilla. Digitaalisen maanpäällisen verkon kautta toteutettuna palvelu vaatisi kokonaisen kanavanipun käyttöönottoa, minkä takia toimijat eivät pidä sitä toteutuskelpoisena ideana.

Television katsojat pitävät myös www-sivujen selailua digi-tv:n kautta kiinnostavampana ominaisuutena kuin toimijat. Toimijoiden näkemysten mukaan nykyisiä www-sivuja ei ole suunniteltu katsottaviksi television kautta ja siksi niiden käytettävyys on huono. Heidän mielestään muut Internet-palvelut (kuten sähköposti ja chat) televisiossa ovat huomattavasti kiinnostavampia. (ks. yleisön käsityksistä esimerkiksi Leppänen & Marttila & Pihlajamäki 2000,

31-46; Jääsaari & Savinen 2000, 12-14)

Toimijoista suuri osa pitää 16:9 laajakuvaa tärkeänä digi-tv:n menestymiselle. Perusteluina esitettiin mm. että laajakuva tehostaa television elämyksellisyyttä ja syventää katselukokemusta. Se myös lisää digi-tv:n fyysistä erilaisuutta varrattuna analogiseen 4:3 televisioon. Yleisön kohdalla laajakuvan kannatus jäi huomattavasti vähäisemmäksi. Tämä on hieman yllättävää, sillä analogisten laajakuvavastaanottimien kysyntä on Suomessa selvästi vauhdittunut. Myös Iso-Britanniassa digitaalisia vastaanottimia on myyty erittäin runsaasti (Hannula-Stenqvist 2000b).

Yli puolet haastatelluista piti digi-tv-kanavien aloitusta 27.8.2001 liian aikaisena, syynä vastaanotinten puuttuminen markkinoilta. Toimijoiden näkemys oli yleisesti, että "digiboxeja" ja digitelevisioita saadaan kauppoihin aikaisintaan lokakuun alussa. Palvelut käynnistetään syksyn aikana vaiheittain. Alun perin elokuun loppuun suunniteltu digi-tv:n markkinoinnillinen lanseeraus siirtynee joulukuun alkuun.

Vaikka toimijat näkevät aloitusvaiheen vuorovaikutteisuuden lähinnä erilaisten osallistumis-mahdollisuuksien ja palvelumuotojen demonstroimisena yleisölle, pitävät he interaktiivisten sovellusten, ohjelmien ja palvelujen kehitysnäkymiä hyvinä.

Palveluiden mahdollisuuksia arvioidessaan toimijat hakivat esimerkkejä yleensä Internetin tai mobiilin median puolelta. Tekstiviestit tuotiin usein spontaanisti esiin esimerkkinä yllätyksellisestä menestyjästä, yksinkertaisesta palvelusta, josta arkikäytön kautta tuli hittituote. Valtaosa oli sitä mieltä, että juuri yksinkertaisilla, helppokäyttöisillä palveluilla on televisiossa parhaat menestymismahdollisuudet. Hittituotteiden löytäminen nähtiin digi-tv:n menestymisen elinehtona.

Cross median (eri medioiden "ristiinkäyttö" — tai toimijoiden näkökulmasta: eri medioiden hyödyntäminen) toimijat näkivät melko yksimielisesti mediamaailman tulevaisuutena. Sisältöjen tarjoaminen useaa eri väylää pitkin kuluttajien tarpeiden mukaisesti oli toimijoiden mielestä olennaista. Palveluiden räätälöinti oli yksi avainajatuksista.

Paljon puhuttu konvergenssi (medioiden lähentyminen, "yhdentyminen") sen sijaan nähtiin toteutuvaksi enemmänkin sisällöntuotannossa. Toimituksia yhdistetään, ja ohjelmia tuotetaan yhdestä tuotantokeskuksesta moneen mediaan. Vielä muutama vuosi sitten sitkeästi elänyt ajatus kaikkien sisältöjen sullomisesta samaan laitteeseen ei saanut kannatusta.

Toimijat näkivät siis digi-tv:n vuorovaikutteisten palvelujen kehitysnäkymät hyvinä. Kehitysnäkymät pohjautuvat kuitenkin siihen, että käyttöön saadaan pian paluukanava ja sitä kautta tarjontaan myös todellista vuorovaikutteisuutta sisältävät palvelut (ks. 4.1.2.). Haastatteluaineiston perusteella näyttää todennäköiseltä, että paluukanavaan perustuvat palvelut ovat mahdollisia vasta vuoden 2002 keväällä.

Digi-tv:n kaupallisten kanavien ja julkisen palvelun toimijoiden erilaiset näkökulmat tulivat aineistossa näkyvästi esiin. Kaupalliset toimijat näkivät katsojat yleensä kuluttajina, julkisen palvelun toimijat kansalaisina. Kaupallisille olivat tärkeitä mm. palveluiden kohdistaminen, asiakastietojen kerääminen ja pysyvien asiakassuhteiden luominen. Pyrkimyksenä on tavoittaa maksukykyiset edelläkävijät mahdollisimman nopeasti ja varmistaa liiketoiminnan edellytykset. Julkisen palvelun edustajat taas näkivät digi-tv:n mahdollisuutena tavoittaa kaikki suomalaiset tietoyhteiskunta- ja Internet-tyyppisillä palveluilla. Toisaalta julkisen palvelun toimijat toivat esiin digi-tv:n tuomana uhkana myös kansalaisten syrjäytymisen mahdollisuuden, kansan jakamiseen "niillä joilla on" ja "niillä joilla ei ole digi-tv:tä", eikä sitä kautta myöskään pääsyä digi-tv-palveluihin.

Television historiassa digi-tv-hanke on kuitenkin ainutlaatuinen siinä mielessä, että siinä yhdistyvät sekä kaupallisten että julkisen palvelun toimijoiden tavoitteet. Digi-tv:n kautta saadaan sekä kaupalliset että hyötypalvelut yleisön ulottuville. Toimijoiden perinteisessä työnjaossa on nähtävissä jonkin verran suunnan muutosta. Jotkut kaupalliset toimijat ovat ottamassa hoitaakseen myös tehtäviä, jotka perinteisesti ovat kuuluneet julkisen palvelun kanaville (vrt. City-tv:n alueelliset palvelut 5.10.). Julkisen palvelun toimijat taas joutuvat yhä enenevässä määrin pohtimaan myös maksullisten palvelujen tarjoamista toiminnan rahoittamiseksi.

Pyrkimys näyttääkin digi-tv:ssä olevan kaiken kaikkiaan kohti kohdistettuja maksullisia palveluita. Kaupallisilla toimijoilla odotukset ovat jopa vuorovaikutteisten lisäpalvelujen kehittymisessä vähitellen liiketoiminnan ydinalueeksi.

Kiinnostavana ja haasteellisena toimijat näkivät vuorovaikutteisten palvelujen mahdollisuudet television yhteisöllisyyden rakentajana ja tv:n muuttamisessa uudenlaisen kommunikoinnin välineeksi. Television vahvuus nähtiin erityisesti siinä, että palveluja käyttämään voitaisiin saada sen kautta suuremmat yleisöryhmät, ja erityisesti vähän vanhemmat ikäluokat.

Ajatus televisiosta kommunikoinnin välineenä ei ole uusi. Noin kymmenen vuotta sitten pohdittiin television perimmäistä tarkoitusta ja syvintä olemusta audiovisuaaliseen kulttuuriin keskittyvän Lähikuva-julkaisun artikkelisarjassa. Siinä nostettiin esiin käsite "vastatelevisio", ajatus kommunikaatiojärjestelmästä, joka syrjäyttäisi perinteisesti yksisuuntaisena tunnetun broadcastingin ja joka toteuttaisi uuden yhteisöllisyyden, monisuuntaisuuden ja ilmaisen käyttöoikeuden ideaa (ks. Huhtamo 1991, 24 ja Eerikäinen 1992a, 18).

Ajatus on mielenkiintoinen. Varsinkin nyt kun tarkastellaan digi-tv:n sisällöllisiä mahdollisuuksia suhteessa interaktiivisuuteen ja television tulevaisuutta yleensä. On aiheellista kysyä, onko digi-tv:ssä aineksia muuttaa vastatelevision utopia todeksi.

Ajatusta tukee se, että perinteisesti yksisuuntainen joukkoviestintä saa digi-tv:n myötä uusia piirteitä. Digi-tv lisää sähköiseen joukkoviestintään mahdollisuuden vuorovaikutteiseen, kaksisuuntaiseen viestintään. Myös katsojien keskinäinen kommunikointi television kautta ja yhdessä tekeminen (kuten pelaaminen) tulee tulevaisuudessa mahdolliseksi. Tämä tekee viestinnästä vastatelevision määritelmän mukaisesti yhteisöllistä ja monisuuntaista.

"Vastatelevision" määritelmä sisältää myös ilmaisen käyttöoikeuden idean. Sen en näe kuitenkaan digi-tv:ssä toteutuvan, vaan pikemminkin päinvastoin. Vain pieni osa sisällöistä tulee olemaan nk. free to air -lähetyksiä. Maksulliset palvelut lisääntyvät.

Toimijat näkevät digi-tv:n tulevaisuuden haasteet sen omimpien sisältömuotojen löytämisessä, joista vuorovaikutteisuus on yksi olennainen. Voidaan kuitenkin kysyä, soveltuuko televisio sittenkään vuorovaikutteisten palvelujen alustaksi ja kuinka sitkeässä ovat katsojien käsitykset televisiosta katsottavana, eikä käytettävänä mediana. Ehkä suurimmat haasteet digi-tv:n leviämiselle Suomessa ja sen mahdollisuuksille saavuttaa pysyvä asema katsojien arjessa liittyvätkin juuri asenteiden muuttamiseen, siihen, miten perinteiseen mediaan hyväksytään uusia, katsojan aktiivisuutta korostavia piirteitä. Iso-Britannian tutkimukset ovat tässä suhteessa todennäköisesti suuntaa antavia. Niiden mukaan vuorovaikutteiset palvelut ovat siellä muodostumassa digi-tv:n keskeisimmäksi ja käytetyimmäksi ominaisuudeksi. Interaktiivisuuden on myös todettu lisäävän katsojien television käyttöä ja tyytyväisyyttä (SIS Briefings 35/2000,

5-6). Nähtäväksi jää, käykö näin myös Suomessa.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata Suomen maanpäällisen digi-tv:n malli ja tarkastella erityisesti vuorovaikutteisten palvelujen roolia ja merkitystä aloitusvaiheessa. Lisäksi keskeisellä sijalla olivat toimijoiden näkemykset hetkenä, jolloin digi-tv:n aloitukseen on vain vajaa viisi kuukautta aikaa. Tutkimukseni tulokset eivät kuitenkaan anna yksiselitteistä vastausta siihen, kohtaavatko digi-tv-toimijoiden suunnittelemat sisällöt yleisön odotukset. Tulevaisuus ei ole ennustettavissa. Se on aina yllätyksellinen. Innovatiiviset ratkaisut ja palvelut ovat lopulta niitä, jotka luovat kysynnän — niin kävi tekstiviestien kohdalla, niin käynee myös digi-tv:n kohdalla. Digi-tv:n interaktiivisten palvelujen näkymät näyttävät hyviltä. Sekä toimijoiden että katsojien kiinnostus vuorovaikutteisten palvelujen kehittämiseksi on merkittävää.

Tiedän, että tässä mediakentän kehitysvauhdissa tutkimukseni vanhenee nopeasti. Näen oman selvitykseni keskeisen arvon kuitenkin siinä, että se kuvaa digi-tv-palvelujen lähtötilanteen ja taltioi sisältöjen suunnitteluun keskeisesti vaikuttavien henkilöiden näkemykset ennen palvelujen aloittamista. Toivon, että tekemäni peruskartoitus antaa hyvän pohjan jatkotutkimuksille, kun digi-tv:n tilannetta tarkastellaan toiminnan käynnistyttyä, ja että selvitykseni antiin voidaan palata yhä uudelleen, vuosienkin kuluttua.

On mielenkiintoista nähdä, millaiseksi television vuorovaikutteisuus kehittyy, millaisia palveluja toteutetaan ja miten palvelut toimivat käytännössä — sekä ennen kaikkea, mistä ohjelmamuodoista ja palveluista tulee digi-tv:n menestystekijöitä. Kuten Tauno Äijälä haastattelutilanteessa 13.3.2001 totesi: "Uskon, että osa niistä lisäarvoista, joita me nyt haaveillaan ja kuvitellaan, niin ne on vaan haaveiluja ja kuvitteluja. Voi olla, että toiset asiat nousevat tärkeämmiksi. Me tiedetään jotakin Englannista, mutta se onkin ainoa, josta me tiedetään jotakin…, joku Espanja perustuu puhtaasti urheiluun… Että Suomi on tässä suhteessa edelläkävijämaa, ja kun tätä keskustelua käydään 2007-2008, niin voidaan naureskella ja katsoa taaksepäin, että vai niin!"

Pauli Aalto-Setälä, sisältöjohtaja, City-tv, 19.3.2001

Pirjo Airaksinen, ohjelmajohtaja, Nelonen, 13.3.2001

Erik Bäckman, projektipäällikkö, YLE FST, 6.3.2001

Astrid Gartz, ohjelmajohtaja, YLE TV 1, 25.3.2001

Jaakko Harno, country manager, Canal+, 9.3.2001

Mikko Laine, johtaja, Koulukanava, 26.3.2001

Mika Lavonen, projektipäällikkö, YLE24, 12.3.2001

Risto Nieminen, toimitusjohtaja, Urheilukanava, 22.3.2001

Jyrki Pakarinen, ohjelmajohtaja, YLE TV 2, 26.3.2001

Merja Rinne, ohjelmajohtaja, Elokuvakanava, 12.3.2001

Jorma Sairanen, ohjelmajohtaja, MTV3, 10.4.2001

Ismo Silvo, ohjelmajohtaja, YLE Teema, 16.3.2001

Arto Tuominen, hallituksen puheenjohtaja, Wellnet, 22.3.2001

Esa Blomberg, johtava konsultti, Accenture, 13.3.2001

Ari Pöyhtäri, johtaja, Sofia Digital, 30.3.2001

Pauli Heikkilä, toimitusjohtaja, Digita, 6.4.2001

Tauno Äijälä, varatoimitusjohtaja, MTV3, 13.3.2001

Jääsaari, Johanna & Savinen, Ari (2001) Digitaalinen televisio. Katsojan näkökulma.

Yleisradio Oy, Yleisötutkimus. Markkinatutkimuksia 31/2000, Helsinki.

Internet suomalaisten arjessa. Digitaalisen median raportti 3/1999. Tekes, Helsinki.

Kohti yksilöllistä mediamaisemaa. Teknologiakatsaus 98/2000. Tekes, Helsinki.

Kuluttajat ja multimediapalvelut. Digitaalisen median raportti 1/1997. Tekes, Helsinki.

Kuuva, Soile (1999) "Verkkopalveluiden merkitys." Teoksessa Kuluttajatutkimukset

hanke Internet suomalaisten arjessa. Digitaalisen median raportti 3/99. Tekes,

Helsinki, 81-99.

Leppänen, Sanna & Marttila, Mikko (2000) "Digi-tv:n omaksuminen." Teoksessa

Kuluttajatutkimukset-hanke Kohti yksilöllistä mediamaisemaa. Teknologiakatsaus

98/2000. Tekes, Helsinki, 23-30.

Leppänen, Sanna & Marttila, Mikko & Pihlajamäki, Timo (2000) "Tulevaisuuden kanavat

Ja palvelut." Teoksessa Kuluttajatutkimukset-hanke Kohti yksilöllistä

mediamaisemaa. Teknologiakatsaus 98/2000. Tekes, Helsinki, 31-45.

Luoma-Marttila, Virpi (1998) Verkkopalveluiden käyttö. Teoksessa Kuluttajatutkimukset-

hanke Uusmedia kuluttajan silmin. Digitaalisen median raportti 2/98. Tekes,

Sipoo, 33-49.

Luoma-Marttila, Virpi (1999) "Medialaitteet kotitalouksissa tänään ja huomenna."

Teoksessa Kuluttajatutkimukset-hanke Internet suomalaisten arjessa.

Digitaalisen median raportti 3/99. Tekes, Helsinki, 13-20.

Marttila, Mikko (1999) "Tietokoneen ja internetin hankkiminen kotiin." Teoksessa

Kuluttajatukimukset-hanke Internet suomalaisten arjessa. Digitaalisen median

raportti 3/99. Tekes, Helsinki, 43-60.

Peteri, Virve (2000) "Matkapuhelimen hankinta ja käyttö — tapaus WAP." Teoksessa

Kuluttajatutkimukset-hanke Kohti yksilöllistä mediamaisemaa. Teknologiakatsaus

98/2000. Tekes, Helsinki, 71-87.

Pihlajamäki, Timo (1998) "Muutos vuorovaikutuksessa." Teoksessa Kuluttajatutkimukset-

hanke Uusmedia kuluttajan silmin. Digitaalisen median raportti 2/98. Tekes,

Sipoo, 145 — 162.

Pihlajamäki, Timo (1999) "Tietokoneen ja Internetin käyttäjät muotokuvassa." Teoksessa

Kuluttajatutkimukset-hanke Internet suomalaisten arjessa. Digitaalisen median

raportti 3/99. Tekes, Helsinki, 101-125.

Rinne, Jokke (1999) "Medialaitteet kotitalouksissa tänään ja huomenna." Teoksessa

Kuluttajatukimukset-hanke Internet suomalaisten arjessa. Digitaalisen median

raportti 3/99. Tekes, Helsinki, 21-42.

Trends & Women 2000. Suomen Gallup, Helsinki.

Uusmedia 98: uudet mediat osana suomalaista elämäntapaa. Suomen Trenditieto Oy ja

Yleisradio Oy / Yleisötutkimus, Helsinki.

Uusmedia 99: kuluttajan arki ja asennoituminen tulevaisuuden teknologiaan. Suomen

Trenditieto Oy ja Yleisradio Oy / Yleisötutkimus, Helsinki.

Uusmedia kuluttajan silmin. Digitaalisen median raportti 2/1998. Tekes, Helsinki.

Virola, Heli (1998) "Asenteet ja aikomukset." Teoksessa Kuluttajatutkimukset-hanke

Uusmedia kuluttajan silmin. Digitaalisen median raportti 2/1998. Tekes, Sipoo

107-123.

Virola, Heli (1999) "Hankkeen kuvaus." Teoksessa Kuluttajatutkimukset-hanke Internet

suomalaisten arjessa. Digitaalisen median raportti 3/1999. Tekes, Sipoo 1-11.

Walldén, Sari (2000) "Digitaalitelevision kehityksen ja käytettävyyden pohdintaa."

Blomberg, Esa (1998) "Kotitaloudet ja tietoyhteiskunta". Teoksessa Blomberg, Esa et al.

(toim.) Yleisradiotoiminta tietoyhteiskunnassa. Sitra, Helsinki, 31-32.

Eco, Umberto (1985), Matka arkipäivän epätodellisuuteen. WSOY, Porvoo.

Ellis, John (1982) Visible Fictions. Routledge & Kegan Paul, London.

Fiske, John (1994) Merkkien kieli: Johdatus viestinnän tutkimukseen. Gummerus,

Jyväskylä.

Hellman, Heikki (1999) "Legitimations of Television Programme Policies: Patterns of

Hietala, Veijo (1993) Kuvien todellisuus — johdatusta kuvallisen kulttuurin ymmärtämiseen

ja tulkintaan. Kirjastopalvelu Oy, Helsinki.

Hirsjärvi, Sirkka & Hurme, Helena (1993) Teemahaastattelu. Yliopistopaino, Helsinki.

Jussila, Markku & Leino, Antti (1999) Net. Verkkoviestinnän käsikirja. Inforviestintä.

Hämeenlinna.

Järvinen, Aki & Mäyrä, Ilkka (1999) (toim.) Johdatus digitaaliseen kulttuuriin. Vastapaino,

Tampere.

Jääskeläinen, Kari (1997) Interaktiivisen television sisällöntuotanto. Espoo Enterprises

Oy, Tampere.

Jääskeläinen, Kari (2001) Strategic Questions in the Development of Interactive Television Programs. Publication series of the University of Art and Design Helsinki UIAH A 31. Ilmari design publications, Helsinki.

Kytömäki, Juha & Ruohomaa, Erja (1996) "YLE, yleisöt ja yleisötutkimus." Teoksessa

Kytömäki, Juha & Ruohomaa, Erja (1999) "1990-luvun tv:n ja radion osayleisöt."

Laurel, Brenda (1993) Computers as Theatre. Addison-Wesley. Reading, Mass.

Lasswell, Harold (1948) "The Structure and Function of Communication in society."

Teoksessa Bryson, L. (ed.) (1948) The Communication of Ideas. Institute for

Religious and Social Studies, New York.

McQuail, Denis (1992) Mass Communication Theory: An introduction. Second edition.

Sage Publications, London.

McQuail, Denis & Windahl, Sven (1982) Communication Models For the Study of Mass

Communications. Longman, London.

Nordenstreng, Kaarle & Wiio, Osmo A. (1994) "Viestintäjärjestelmien tyypit ja välineet."

Teoksessa Nordenstreng, Kaarle & Wiio, Osmo A. (1994) (toim.) Joukkoviestintä

Suomessa. WSOY, Porvoo.

Pantzar, Mika (1996) Kuinka teknologia kesytetään. Kulutuksen tieteestä kulutuksen

taiteeseen. Tammi, Helsinki.

Pantzar, Mika (1997) Digitaalisen median kuluttajavaikutuksista.

Keskustelualoitteita 24/1997. Kuluttajatutkimuskeskus, Helsinki.

Shannon, Claude & Weaver, Warren (1963) The Mathematical Theory of Communication.

University of Illinois Press, Urbana.

Wiio, Osmo A. (1994) Johdatus viestintään. Weilin+Göös, Porvoo.

Wiio, Osmo A. (1989) Viestinnän perusteet. Weilin+Göös, Espoo.

Ylä-Kotola, Mauri (1999) Mediatieteen kysymyksiä1. Lapin yliopisto. Taiteiden

tiedekunta. Mediatieteen julkaisuja C 2. Karisto Oy, Hämeenlinna.

Alasuutari, Pertti (1996) Toinen tasavalta: Suomi 1946-1994. Vastapaino, Tampere.

Du Gay, Paul (1997) (ed.) Production of Culture/Cultures of Production. Sage

Publications, London.

Erämetsä, Harri (1994) "Joukkoviestimien käyttö." Teoksessa Nordenstreng, Kaarle &

Wiio Osmo A. (toim.) Joukkoviestintä Suomessa. WSOY, Porvoo.

Fiske, John (1995) Television Culture. Routledge, London.

Geraghty, Christine & Lusted, David (1998) Television Studies Book. Arnold.

Hellman, Heikki & Sauri Tuomo (1996) "Kanavauudistus ja ohjelmatarjonnan rakenne."

Teoksessa Jääsaari, J. (toim.) Radio- ja tv-tutkimuksen vuosikirja 1996.

Yleisradio, Helsinki, 91-104.

Hietala, Veijo (1996) Ruudun hurma — johdatus tv-kulttuuriin. YLE opetuspalvelut,

Helsinki.

Inkinen, Sam (1999) "On ’Homo Symbolicus’ and the Media Society — Aspects of

Digitality, Hypertexts and Contemporary Media Culture." Teoksessa Ylä-Kotola,

Kvale, Steinar (1996) Interviews: An introduction to Qualitative Research Interviewing.

Sage Publications, Thousand Oaks.

McQuail, Denis (1992) Media Performance: Mass Communication and the Public Interest.

Sage Publications, London.

Mullet, Kevin & Sano, Darrel (1995) Designing Visual Interfaces — Communication

Oriented Techniques. SunSoft Press.

Murray, Janet (1997) Hamlet on the Holodeck: The Future of Narrative in Cyberspace.

The MIT Press, Cambridge, MA.

Pantzar, Mika & Heinonen, Visa (1998) Kuluttajapolitiikan uudet haasteet.

Keskustelualoitteita 26/1998. Kuluttajatutkimuskeskus, Helsinki.

Pesari, Pentti (2000) Näköradiosta digitelevisioon. Gummerus, Jyväskylä.

Pihanurmi, Vesa (1996) "Televisioyleisö 1988-1995" teoksessa Jääsaari, Johanna (toim.)

Radio- ja tv-tutkimuksen vuosikirja 1996. Yleisradio, Helsinki, 83-89.

Roponen, Seppo (1998) Digitaalikuluttaja television ja tietokoneen puristuksessa.

Kuluttajatutkimuskeskus. Keskustelualoitteita 27/1998.

Siegel, David (1997) Creating Killer Web Sites. Hayden Books.

Silverstone, Roger & Hirsch, Eric (1992) (eds.) Consuming technologies — Media and

Information in Domestic Spaces. Routledge, London.

Silvo, Ismo (1998) "Yleisradion digitaalitelevision palvelut." Teoksessa Blomberg, Esa et

al. (toim.) Yleisradiotoiminta tietoyhteiskunnassa. Sitra, Helsinki.

Soramäki, Martti (1998) "Konvergenssi yleisradiotoiminnassa." Teoksessa Blomberg, Esa

et al. (toim.) Yleisradiotoiminta tietoyhteiskunnassa. Sitra, Helsinki.

Van den Bulck, Jan (1995) "The selective Viewer — defining (flemish) viewer types."

Teoksessa European Journal of Communication volume 10. Sage Publications,

London.

Waters, Crystal (1996) Web Concept & Design. New Riders, Indianapolis.

Wiio, Juhani (1998) "Radion ja television yleisöt tietoyhteiskunnassa". Teoksessa

Blomberg, Esa et al. (toim.) Yleisradiotoiminta tietoyhteiskunnassa. Sitra,

Helsinki.

Wiio, Osmo A. (1992) Viestinnän tutkimussuuntia. Yliopistopaino, Helsinki.

Alkio, Jyrki (2001) "SanomaWSOY:n Rauramo esittää tukia kotien digi-tv-laitteille".

Helsingin Sanomat 4.4.2001.

Blomberg, Esa (2000) "Digi-tv Suomeen". YLE Digi-tv-special 15.6.2000.

Eerikäinen, Hannu (1992a) "Broadcasting-järjestelmä, mediateknologian muutos ja

vastatelevision utopia, osa 1". Lähikuva 1/1992, 18-27.

Eerikäinen, Hannu (1992b) "Broadcasting-järjestelmä, mediateknologian muutos ja

vastatelevision utopia, osa 2". Lähikuva 2/1992, 36-50.

Gallup News 1/2001. Suomen Gallup Group.

Hannula-Stenqvist, Kirsi (2000a) "Top ten? -kysymyksiä digi-tv:stä". YLE Digi-tv-special

12.12.2000.

Hannula-Stenqvist, Kirsi (2000b) "YLEn digi-tv-kanavien ohjelmistojen kehitystyö

täydessä käynnissä". YLE Digi-tv-special 12.12.2000.

Huhtamo, Erkki (1991) "Galloway ja Rabinowitz — satelliittipiknikiltä elektroniseen

kahvilaan". Lähikuva 2-3/1991, 23-27.

Huhtamo, Erkki (1992) "Ennen Broadcastingia". Lähikuva 1/1992, 6-17.

Jääsaari, Johanna & Ruohomaa, Erja (1999) "Yleisökäsitys digiajan mediankentällä".

Tiedotustutkimus 4/1999, 90-96.

Löf, Risto (2001) "Digitelevisio tulee ja pirstaloi yhtenäiskulttuuria", Savon Sanomat

3.2.2001.

Mölsä, Jouni (2001) "Konsultti: Laitteita kaupan, tilaukset puuttuvat". Helsingin Sanomat

17.2.2001.

Möttölä, Marjatta (2000) "Kotimainen digi-tv nojaa erikoiskanaviin". Helsingin Sanomat

3.12.2000.

Nieminen, Martta (2001) "Kysely: Naiset empivät vielä digitelevision hankintaa", Helsingin

Sanomat 6.4.2001.

Risberg, Kari (2000) "Suositus suomalaisista digi-tv-vastaanottimista: monipuoliset

sisältöpalvelut mahdollisia". YLE Digi-tv-special 12.12.2000.

Salmi, Hannu (1992) "Pyhäkoulujen kilpailija vai kokoava keskipiste? Suomalaista

televisiokeskustelua 1940- ja 50-luvuilla." Lähikuva 1/1992, 28-37.

Silván, Sini (2001) "Digitelevisio on ilmeinen jatke tietoyhteiskunnalle". Demari 21.3.2001.

Uotila, Panu (2001) "Viidennes suomalaisista kiinnostunut digiboxin hankkimisesta",

Kauppalehti 6.4.2001.

Hellman, Heikki (2000) "Television ja radion käyttö on Suomessa lujassa kasvussa",

Helsingin Sanomat 8.2.2001.

Helsingin Sanomat (2001) "Digi-tv:n aloitusaika on sidottu toimilupaan", pääkirjoitus

Helsingin Sanomat 2.2.2001.

Ervamaa, Tomi (2000) "Tietokone joka taskuun", Helsingin Sanomat 23.1.2000.

Hamunen, Ulla-Maija (2000) "Pitsaa kaukosäätimellä", STT 2.10.2000.

Iltalehti (2001) "Digitaalista hosumista." Pääkirjoitus, Iltalehti 5.2.2001.

Järvinen, Petteri (1999) "Internet television tilalle", Nykypäivä 30.3.1999.

Mukka, Antero (2001) "Radikaaliradioiden aika on ohi", Helsingin Sanomat 2.4.2001.

Ollila, Raimo (2000) "Digitaalitelevisio ei ole surffirauta", Turun Sanomat 25.3.2000.

Paalosalo, Mari (2000) "Kapula kansalle", Taloussanomat 25.10.2000.

Paananen, Erkki (2001) "Internet joka kolmannessa kodissa", Helsingin Sanomat

25.1.2001

Pöntinen, Petri (2001) "Digi-tv sohvaperunan palveluksessa". Suomen Kuvalehti

19.1.2001.

Ruotsalainen, Petteri (2001) "Kulttuuriministeri Lindén lykkäisi television digikautta",

Aamulehti 4.2.2001.

Ukkola, Sanna (2001) "Ehtiikö digi-tv elokuuksi?", IS Verkkoliite 3.2.2001.

Uotinen, Pekka (2001) "Katselutapojen pitää muuttua — digitaalitelevisiota uhkaa tahmea

lähtö", Kauppalehti 16.1.2001.

Vuokola, Jonna (2001) "Digi-tv pönkittää hömppäkulttuuria", Tietoviikko 18.1.2001.

"DVB provides the ultimate tool for interactivity with the launch of DVB-MHP at IBC",

DVB-standardointiprojektin tiedote 8.9.2000, IBC-messut, Amsterdam.

"Digitaaliset televisiolähetykset alkavat aikataulussa, mutta liukuvasti", liikenne- ja

viestintäministeriön tiedote 16.2.2001, Helsinki.

Mediavirtaa webissä — webvideon kehitysnäkymät Suomessa. Liikenne- ja

viestintäministeriön julkaisuja 9/2001. Haettu 14.3.2001 www-osoitteesta

http://www.mintc.fi/www/sivut/dokumentit/tiedote/viestinta/ti020301339fin.htm

Mykkänen, Jouni (1995) Yleisradiotoiminnan strategiaselvitys: Radio ja televisio 2010 — selvitys

Suomen yleisradiotoiminnan kehittämisstrategiasta lähivuosina.

Nielsen, Jakob, "How to conduct a heuristic evaluation", "Ten UsabilityHeuristics", sekä

muita artikkeleja ja kirjoituksia käytettävyydestä osoitteessa www.useit.com.

The Pace Report 2000: UK consumer attitudes towards digital television.

Pantzar, Eero (2000) Laajeneva mediakenttä ja digitaaliajan televisiotoiminnan resurssit.

Tietoyhteiskunnan tutkimuskeskus, työraportti 10/2000. Tampereen yliopisto.

The SIS Briefings no 35/2000 (A Monthly Bulletin of the EBU Strategic Information Service).

The SIS Briefings no 38/2001 (A Monthly Bulletin of the EBU Strategic Information Service).

"Pohjoismaat sopivat yhteisestä digi-tv-järjestelmästä", NorDigin tiedote. Haettu 8.3.2001

http://www.digitv.fi

Roponen, Seppo (1998) Digitaalikuluttaja television ja tietokoneen puristuksessa.

Keskustelualoitteita 27/1998. Kuluttajatutkimuskeskus, Helsinki.

TietoEnator (1999) Digitaalisen television kehittämisen konsultointi. Konsulttiraportti 16.12.1999.

TietoEnator (2000) Digitaalisen television paluukanava ja siihen liittyvä tietoturva sekä

maksaminen ja tunnistaminen. Konsulttiraportti 4.9.2000.

Williams, Robin & Slack, Roger & Stewart, James (2000) Social Learning in Multimedia.

Final Report of EC Targeted Socio-Economic Resarch. Haettu 4.2.2001

http://www.rcss.ed.ac.uk/research/slim.html

www.digitv.fi, uutiset ja tiedotteet

www.mintc.fi, tiedotteet

www.yle.fi/yleista

API
Application Programming Interface = sovellusohjelmointirajapinta tai liityntä, vastaanottimessa toimivien sovellusten liittymä käyttöjärjestelmään.

CA
Conditional Access. Valtuutus, ehdollinen pääsy, salaus ja sen purku.

"Medioiden ristiinkäyttö", saman sisällön tarjoaminen eri medioissa.

Digiboxi, ks. set-top-box

Analogisesta sähköisestä kuva- ja äänisignaalista otetaan riittävän tiuhaan näytteitä, jotka koodataan binäärimuotoon, eli ykkösiksi ja nolliksi, joilla voidaan kuvata alkuperäistä signaalia. Tämä digitaalinen signaali täytyy vastaanotettaessa purkaa takaisin analogiseksi, jotta se olisi ihmisen katsottavissa ja kuultavissa.

DVB
Digital Video Broadcasting. Eurooppalainen yrityskonsortio, joka on kehittänyt digitaalisen televisiojakelun järjestelmät.

DVB-C
DVB Cable. DVB:n kaapelijakeluun tarkoitettu tv-järjestelmä.

DVB-J
DVB-Java Platform. DVB:n javapohjainen API-standardi eli DVB MHP API.

DVB-S
DVB Satellite. DVB:n satelliittijakeluun tarkoitettu tv-järjestelmä.

DVB-T
DVB Terrestrial. DVB:n maanpäälliseen jakeluun tarkoitettu tv-järjestelmä.

EMV-kortti
Eurocard Mastercard Visa, uusi sirukortti.

EPG
Electronic Programme Guide. Elektroninen tai sähköinen ohjelmaopas, ruutuopas. Käyttöliittymä, jonka avulla katsoja pääsee helposti tarjolla oleviin digitaalitelevision palveluihin. Käyttöliittymä edellyttää APIa, ja se rakentuu pääosin graafisille ilmeille.

HST-kortti
Henkilön sähköinen tunnistaminen, Suomen uusi henkilökortti.

iDTV
Intergrated Digital Television. Digi-tv-vastaanotin, yhdistetty digi-tv. Laitteessa kaikki tarpeellinen, ei vaadi erillisiä dekoodereita tai virittimiä.

Interaktiivinen televisio, ITV
Palvelu, jossa katsoja antaa televisio-ohjelmien kulkuun vaikuttavia komentoja tai ohjeita.

Interaktiivisuus vaatii paluukanavan, jonka avulla katsoja voi lähettää ohjaus- tms. viestinsä televisio-ohjelman lähettäjälle esimerkiksi modeemiyhteydellä puhelinverkon kautta. Interaktiivisuutta eli vuorovaikutteisuutta sinänsä sisältyy muihinkin järjestelmiin, esimerkiksi tekstitelevisioon ks. 4.1.1. ja 4.1.2.

Internet
Kansainvälinen tietoverkko, joka koostuu tuhansien tietoverkko-operaattorien itsenäisesti ylläpitämistä TCP/IP-protokollaa käyttävistä reititinverkoista.

ITV
Ks. interaktiivinen televisio

Kaapelimodeemi
Kaapeli-TV-verkkoon kehitetty modeemi. Siirtonopeus vaihtelee 0.5 ...40 Mbit/s verkosta tilaajalle päin ja 20 kbit/s...2 Mbit/s tilaajalta verkkoon päin.

Kaistanleveys
Bandwidth. Siirtotie. Esimerkiksi yhden tv-kanavan vaatima tila taajuusalueessa (7-8MHz). Siirtonopeus bit/s, kaistaleveys Hz.

Kansallinen käyttöliittymä
Maanpäällisen digi-tv:n toimiluvanhaltijoiden yhdessä laatima liittymä kaikkien kaikkien kanavanippujen palveluihin. Kansallinen käyttöliittymä esittää puolueettomasti ja yksinkertaisesti tarjolla olevat palvelut. ks. EPG

Konvergenssi
Digitalisoitumisesta seuraava eri viestinten, esimerkiksi Internetin, television, lehden, kirjan ja puhelimen yhteen sulautuminen.

Kotisivu
Home Page. Toimijoiden Internet-palveluiden pääsivu. Termiä ehdotetaan käytettäväksi vain internet-ympäristössä.

Laajakuva
Kuvan leveyden ja korkeuden suhde on 16:9 (tai 1.78:1) nykyisen 4:3-suhteen (tai 1.33:1) sijaan.

Media
Kanavat, materiaalit tai teknologiset järjestelmät, joiden avulla informaatiota tallennetaan, jaetaan tai siirretään (filmi, maalaus, puhe, musiikki, ääni, teksti, ohjelma, jne).

MHEG API
MHEG-yhteisön kehittämä digitaaliseen televisioon soveltuva kuvauskieli. Käytössä Britanniassa.

MHP
Multimedia Home Platform. DVB-projektin määrittelemä digi-tv-kotivastaanottimen ohjelmisto, käyttöjärjestelmä. Vrt. API, MHP API.

Multipleksi (mux)
Kanavanippu, yhden tv-taajuuskanavan (kaistaltaan 7 tai 8 megahertsiä) eli tv-verkon siirtokapasiteetti (Suomen oloissa hyötysiirtokapasiteetti noin 22 megabittiä sekunnissa), johon mahtuu nykyisellä säästökoodausmenetelmillä noin 4-6 tv-ohjelmakanavaa riippuen ohjelman luonteesta. Digitaalijärjestelmässä ohjelmakanavat lähetetään kanavanippuina. Yksi nippu voi sisältää esimerkiksi neljä ohjelmakanavaa, niihin liittyvät äänet sekä oheispalveludatat. Multipleksiksi kutsutaan digitaalista signaalia, joka syntyy, kun yhden kanavanipun kaikki palvelut yhdistetään yhdeksi signaaliksi katsojalle lähettämistä varten.

Navigaattorin ilme perustuu kunkin laitevalmistajan ratkaisuille.

Ohjelmaopas
TV-guide. "Sähköinen ohjelmalehti" tai "palvelukuvaus" niistä ohjelmista ja lisä/etäpalveluista, joita kukin kanava tarjoaa.

Paluukanava
Television kotipäättessä olevan modeemin avaama langaton tai langallinen yhteys interaktiivisten palvelujen tarjoajiin.

Pay TV
Kausimaksullinen tilauspohjainen televisiopalvelu (vuosi- tai kuukausitilaukseen perustuva).

Pay Per View
(Kerta)maksullinen tilauspohjainen televisiopalvelu.

Portaali
Vilkkaasti liikennöity "portti" Internetiin, joka on usein mainoksin kirjailtu palveluntarjoajan aloitussivu. Kuvaruudulla näkyvä digi-tv:n kanavanippu lähenee ulkonäöltään www-portaalia

PPV
ks. pay per view

Pääsivu
Main Page. Kansallisen käyttöliittymän "ensimmäinen" sivu, jolta vastaanotin aukeaa, ellei mennä suoraan valitulle kanavalle.

Set-top-box (STB)
Lisälaite, viritin, dekooderi, muunnin, pääte. Televisioon liitettävä erillinen laite, digitaali-tv-vastaanotin, joka sisältää digitaalisen TV-signaalin dekooderit ja liitännät muihin järjestelmiin. Kokoonpanoja on useita. Set-top-boxissa voi olla liitännät myös ulkoiseen maailmaan Internet- ja muiden verkkojen kautta sekä muihin oheislaitteisiin.

SI
Service Information. Palvelutieto. Multipleksilähetyksessä lähetettävä tieto vastaanotin-dekooderille, mitä palveluja se vastaanottaa ja miten.

Simulcast
Saman ohjelman lähettäminen yhtäaikaisesti kahdessa verkossa (analogi- ja digiverkossa).

Siirtokapasiteetti
Käytettävissä olevassa siirtotiessä (kanavassa) saavutettava siirtonopeus (bit/s). Esimerkiksi yhdessä tv-kanavassa saavutetaan noin 22 MBit/s siirtonopeus.

STB
ks. set-top-box, "digiboxi"

Sähköinen käteinen
Sähköinen käteinen voi olla korttirahaa, eli sähköinen raha on toimikortilla, tai verkkorahaa eli ohjelmistopohjaisesti toteutettuna tietokoneen muistissa.

Sähköinen maksaminen
Tietoverkoissa käytävään kauppaan liittyvää maksamista. Elektroninen maksaminen on toteutumassa kolmen toisiaan täydentävän ratkaisun muodossa: tilivelan siirto, jossa yleensä käytetään luottokorttia ja jota käytetään suurissa ostoissa, tilirahan siirto, jossa maksutapahtuma kohdistuu muualla sijaitsevaan tiliin ja jota käytetään keskisuurissa ostoissa sekä sähköinen käteinen, jota käytetään pienissä maksuissa ja joka voi olla korttirahaa, eli sähköinen raha on toimikortilla, tai verkkorahaa eli ohjelmistopohjaisesti toteutettua.

Video-on-demand, VOD
Tilausvideo. Palvelu, jossa keskitetty videopalvelin syöttää tilaajan valitsemat ohjelmat. Tilaajan ja ohjelmaa syöttävän laitteen välinen yhteys voi olla puhelinkaapeli ADSL-tekniikalla, valokuituyhteys, kaapeli-TV-tekniikalla toteutettu ja eräissä tapauksissa osittain langaton.

WWW
World Wide Web. WWW on järjestelmä, jossa Internet-verkossa olevat resurssit on koottu linkeillä yhteen. Palvelun nimi kuvaakin sitä verkkoa, joka syntyy maailmalaajuisista hyperlinkeistä. WWW tarjoaa käyttäjälle houkuttelevan graafisen hypertekstiominaisuuden

Kuvio 1

Vuorovaikutteisten palvelujen määrä eri kanavilla, sivu 53

Kuvio 2

Vuorovaikutteisten palvelujen merkitys kanavien tarjonnassa, sivu 55

Kuvio 3

Toimijoiden näkemykset vuorovaikutteisten palvelutyyppien merkityksestä digi-tv:n menestymiselle, sivu 57

Kuvio 4

Chatin merkitys eri kanavilla, sivu 75

Kuvio 5

Sähköpostin merkitys eri kanavilla, sivu 78