Pirita Seitamaa-Hakkarainen
Suunnittelutikapuut ovat designprosessin organisointiin tarkoitettu työkalu, jonka avulla erityisesti yhteisöllistä suunnitteluprosessia voi jakaa erillisiin osaprosesseihin. Prosessin taustalla on ajatus tutkivasta ja yhteisöllisestä suunnittelusta, joka perustuu suunnittelijoiden väliseen jaettuun asiantuntijuuteen ja uusien ratkaisujen kehittämiseen.
Alla oleva kuvio esittää tutkivan yhteisöllisen suunnittelun periaatetta. On tärkeää huomata, että prosessin eri osat eivät ole välttämättä peräkkäin etenevän lineaarisen prosessin vaiheita, vaan usein jopa samanaikaisesti työstettäviä aktiviteetteja. Suunittelulle on myös luonteenomaista, että samaan prosessiin palataan uudestaan ja työskentely on luonteeltaan iteratiivista.
Kuva 1: Tutkivan yhteisöllisen suunnittelun prosessin osat
Suunnittelun keskeisempinä vaiheena on suunnittelualueen jäsentäminen: suunnittelija rajaa tehtävänannossa määritellyn kontekstin ja määrittää suunnittelukohteen.
Suunnitteluprosessi on dynaaminen, spiraalina etenevä prosessi, jossa erilaiset hierarkiset vaiheet eivät selkeästi erotu toisistaan, vaan suunnittelijalla on vapaus liikkua eri abstraktiotasojen välillä ja jopa muokata annettua suunnittelutehtävää. Suunnittelussa sekä toistuvat että tarkentuvat alustavat epämääräisetkin ideat, jotka prosessin edetessä kehittyvät spesifisti määritellyiksi ratkaisuiksi.
Tämän toiminnan keskeisenä piirteenä on suunnittelijoille luontainen tapa käyttää visuaalisia representaatioita sekä kirjallisia muistiinpanoja tai graafisia mallikuvia suunnitteluideoiden esittämisen välineenä ja muistin ulkoisena tukena. Suunniteltava tuote koostuu kiinteästi sekä ideoista (usein visuaalisista) että niihin tiiviisti kytkeytyneistä toteutusmahdollisuuksista.
Suunnittelijan ammattitaidosta riippuu kuinka hän onnistuu integroimaan tämän niin sanotun idea-avaruuden ja toteutusavaruuden. Suunnittelutikapuut on kehitetty tukemaan ja jäsentämään yhteisöllistä suunnitteluprosessia.
Keskeisiä vaiheita suunnittelussa ovat suunnittelukontekstin ja suunnittelutehtävän määritteleminen, jäsentäminen ja tarkentaminen. Nämä vaiheet myös toistuvat useaan kertaan suunnitteluprosessin edetessä.
Aina luodessaan keskustelumuistiinpanon suunnittelijan täytyy määritellä mihin suunnitteluprosessin aspektiin se liittyy: onko se suunnittelukontekstin määrittelemistä, suunnittelutehtävän spesifioimista vai työskentelyideoiden luomista.
Suunnittelutikapuut vastaavat suunnitteluprosessin eri elementtejä. Ne rakentuvat seuraavalla tavalla:
Suunnittelualoilla suunnittelija yleensä saa suunnittelutehtävän suunnittelukirjeenä tai neuvotteluissa toimeksiantajan kanssa. Tehtävänantoon sisältyvästä informaatiosta muodostuu suunnittelun designkonteksti. On huomattava, että suunnittelutehtävät ja konteksti sisältävät tietoa ulkoisista ehdoista, jotka väljästi vastaavat kysymyksiin: kenelle, mitä, mihin, millaisin resurssein.
Suunnittelijan on kuitenkin prosessin aikana itsensä strukturoitava tätä tehtäväympäristöön liittyvää informaatiota, määriteltävä ja tarkennettava toimeksiantajan uusia tarkentamattomia joskus epämääräisiäkin toiveita ja rajoitteita. Designkontekstissa kartoitetaan suunnittelualuetta, millaisia suunnittelua sääteleviä tekijöitä on annettu suunnittelukirjeessä tai millaisia rajoitteita syntyy prosessin edetessä.
Suunnittelutehtävän kiteyttäminen edustaa ongelman asettamista. Designtehtävä on suunnittelijan oma kiteytys siitä, mikä on suunnittelun tavoite ja myös sen kohde. Yleensä tämä on kyettävissä ratkaisemaan yhdellä lauseella tai virkkeellä.
Design-tehtävälle on tavallista, että sen määritys tarkentuu suunnittelun aikana, kun suunnittelijat keräävät paremman ymmärryksen suunniteltavasta kohteesta, käyttäjistä ja käytön ympäristöstä. Näin ongelma määrittää ratkaisua ja ratkaisu taas määrittää ongelmaa entistä tarkemmin.
Työskentelyidea kuvaa suunnittelukohteen periaatteellisia ratkaisuja tai alkumielikuvaa suunniteltavasta tuotteesta. Työskentelyideat ovat visuaalisia luonnoksia tai verbaalisia kuvauksia ensimmäisenä mieleen tulevista ajatuksista tai päätoiminnoista. Nämä kehittyvät suunnitteluprosessin aikana.
Suunnittelija luo työskentelyideoita. Näin syntyneitä erityyppisiä luonnoksia arvioidaan suunnitteluyhteisössä. Suunnitteluprosessissa luonnokset syntyvät usein nopeiden hahmotelmien sarjoina, jolloin suunnittelija muuntaa kuvia kehämäisesti. Työskentelyidean kehittäminen luonnostelemalla on dialektinen: luonnosten avulla tuodaan esille, miten tehtävä on ymmärretty, toisaalta luonnosten lukeminen nostaa esiin uusia kysymyksiä ja herättää tulkintoja.
Luonnos voi olla ajatusluonnos, kehitettävä luonnos ja loppuluonnos. Ajatusluonnos edustaa abstraktia mallia toteutettavasta ideasta. Kehitettävä luonnos on se, jota lähdetään kehittelemään eteenpäin. Loppuluonnos edustaa lopullista valmista suunnitelmaa.
Kaikkia luonnostyyppejä tuotetaan yleensä useita. Suunnittelussa työskentelyideat voivat myös kohdistua tekniseen toteuttamiseen liittyviin ratkaisumahdollisuuksiin ja malleihin, jotka kuvaavat materiaaleja, rakennetta.
Myös teknisiä työskentelyideoita voidaan nimetä ja jäsentää erottamalla tekniset työskentelyideat ja toteutukseen liittyvät työskentelyideat. Tekniset työskentelyideat liittyvät materiaaliin ja rakenteeseen ja toteutukseen liittyvät työskentelyideat toteutusjärjestyksen suunnitteluun, yksityiskohtaiseen työpiirustukseen tai työjärjestyksen tai toimintakaavion esittämiseen. Suunnittelija voi käyttää esitettyjä nimikkeitä spesifioimaan prosessin aikana syntyneiden työskentelyideoiden erilaista luonnetta.
Kriittinen arviointi on prosessi, jonka aikana arvioidaan ensisijaisesti suunnitteluideoita ja tuotettuja prototyyppejä, mutta myös suunnittelijoiden nykyistä ymmärtämystä designkontekstista, suunnitteluongelmasta ja käytetyistä suunnittelumenetelmistä.
Kriittisen arvioinnin tarkoituksena on valikoida jatkokehittelyn arvoisia ideoita eteenpäin vietäviksi ja hylätä sellaiset, joilla ei ole tavoitteiden tai rajoitteiden puitteissa toteuttamismahdollisuuksia. Arvioinnin tarkoituksena on myös löytää varsinaiset parannuksen kohteet ideoissa, mikä yleensä johtaa lisätiedon tarpeeseen.
Suunnittelutehtävä on laajuutensa ja kompleksisuutensa vuoksi usein jaettava osiin ja suunnittelija esittää yhä tarkentavia kysymyksiä tai jakaa tehtävää osa-ongelmiksi joihin suunnitteluideat pyrkivät vastaamaan.
Työskentelyideoiden vertaaminen tai uuden syventävän tiedon tuominen keskusteluun avaavat uusia tarkentuvia ongelmia. Suunnittelijalla on myös mahdollisuus muokata ja tarkentaa suunnitteluongelmaa siten, että se paremmin vastaa toimeksiantajan usein puutteellisiin toivomuksiin.
Suunnittelija tarvitsee usein suunnitteluprosessin aikana uutta suunnittelun kohteeseen liittyvää syventävää tietoa. Tämä uuden informaation hankkiminen (esimerkiksi käyttöohjeista, teknisistä selosteista) ja jakaminen muiden yhteisössä toimivien kanssa tukee yhteisöllistä suunnittelua.
Syventävän tiedon hankinta liittyy oleellisesti muiden suunnittelijoiden kanssa käytyyn tiedon jakamiseen, omien ymmärryksen puutteiden havaitsemiseen ja ratkaisuideoiden kriittisessä arvioinnissa esiin nousseisiin kysymyksiin.
Asiantuntijuuden jakaminen tarkoittaa omien havaintojen, ymmärtämyksen ja ideoiden jakamista ja niistä keskustelua muiden kanssa. Vastavuoroisesti se pitää sisällään myös keskustelun muiden ideoista ja ymmärtämyksestä, tavoitteena kehittää yhdessä parempi ymmärtämys ja ratkaisu, kuin mitä yksikään kykenisi itsekseen kehittämään.
Jaetussa suunnitteluprosessissa lähtökohta on, että kaikki prosessin osanottajat voivat toimia jonkin alueen asiantuntijoina (esim. käyttäjät ovat käytön asiantuntijoita) ja pyrkivät toimimaan kuin asiantuntijat, kehittämällä samalla omaa ymmärtämystään yhdistämällä muiden ymmärtämystä omaansa.
Tärkeä osa asiantuntijuuden jakamista on erilaisten luonnosten, tekstien, kuvien ja prototyyppien jakaminen ja niistä keskustelu. Tuottamalla fyysisesti konkreettisia tekeleitä suunnittelijoiden on myös helpompi arvioida omia ideoitaan kriittisemmin, kuin jos ideat olisivat vain ajatuksien muodossa.
Alkuperäisten ideoiden kehittäminen jakamisen, yhteisen kriittisen arvioinnin ja syventävän tiedon hankinnan kautta johtaa yleensä parempaan ratkaisuideaan, joka vastaa usein myös onnistuneemmin annettuun designtehtävään.
Periaatteessa koko prosessi alusta saakka on työskentelyidean kehittämistä, mutta on mielekästä kuvata se omana prosessinaan. Se eroaa uusien ideoiden tuottamisesta siinä mielessä, että kaikkea aikaisempaa ei heitetä kriittisessä arvioinnissa romukoppaan, vaan aikaisempia ideoita pyritään kehittämään vastaamaan paremmin tarkentunutta designtehtävää.