Tasapaino liiallisen itsekritiikin ja toisaalta kritiikittömän etenemisen välillä on vaikea löytää. Usein kohtaa tilanteita, joissa opiskelija joko pelkää, että hänen suunnittelemansa ratkaisu on toteutettu jossain muualla – tai kuvittelee turhaan keksineensä pyörän ensimmäistä kertaa. Monesti suunnittelijalla voi olla myös virheelliset käsitykset siitä, mitä yleensä tulisi arvioida kriittisesti.
Muotoilun opetuksessa tärkein palautteen lähde ovat muut opiskelijat ja opettaja, joiden kanssa keskustellessa oma aihe vertautuu muihin vastaaviin ja siihen löytyy uusia näkökulmia. Myös tutor voi ”syöttää” lisäkäsitteitä ja teoreettisia mahdollisuuksia sopivassa vaiheessa harjoitusta tuoda esiin aiemmin esitettyjä ratkaisumalleja ja niiden arvoja. Tärkeää kuitenkin tuntuu olevan, ettei kaikkea tietomäärää lastata heti projektin alkuun – tämä voi tyrehdyttää koko yrittämisen halun!
Opettajan sosiaalinen rooli on usein perusta onnistuneen kritiikin toimivuudelle. Pelkkä onnistunut, tarkka ja analyyttinen kritiikki ei riitä, vaan se on tuotava esiin sosiaalisesti oikealla tavalla, mikäli haluaa muiden oppivan kritiikistä.
Opiskelijoille tulee taata monimuotoinen palaute ja kritiikki. Voisi puhua palaute- ja kritiikkikehistä, joissa sekä palautteen aikaulottuvuus että julkisuusaste kasvavat projektin pitkäjänteisyyden myötä. Pienistä sormiharjoituksista saadaan välitöntä palautetta yksilöllisesti ja palautekeskusteluissa, projektityöskentelyä ohjataan tutor-tapaamisissa ja välikritiikeissä.
Puolijulkiset esittelypäivät lukukauden lopussa avaavat projektin kollega- ja ystäväkritiikille, kun taas valmiit tuotannot – ohjelmat ja näyttelyt kuuluvat julkisen palautteen piiriin. Olalle taputtelun sijaan opiskelijat toivovat opettajilta lisää ”vastusta”: tämä voi toteutua vain kohdistamalla huomio jokaiseen tehtyyn käsitteelliseen ja esteettiseen ratkaisuun ja pyytämällä perusteluja sekä argumentointia niiden toimivuudesta.
Taideteollisen alan koulutuksessa perinteinen “Ihan kiva, jatka vaan” ei kerta kaikkiaan riitä, eikä ohjaajan omien mieltymysten yksipuoleinen suosiminen auta sekään opiskelevaa suunnittelijaa.
Palaute opiskelijoilta on myös kehämäistä. Usein paras palaute tulee jo ensimmäisessä istunnossa, mikäli opettaja malttaa kuunnella opiskelijoiden toiveita. Tätä palautetta kannattaa hyödyntää myös opintojakson edetessä. Palautekaavakkeiden (arviointi) lisäksi tärkeää ovat palautekeskustelut, joissa myös opiskelijan oma osuus opintojen onnistumisessa punnitaan (itsearviointi).
Itsearviointia tuleekin järjestää sekä opintojaksojen (ryhmäkeskustelu), että kunkin lukuvuoden päättyessä (yksilölliset keskustelut). Arviointi on aina suhteutettava jakson tavoitteisiin. Itseohjautuvassa opiskelussa opiskelijat kirjaavatkin myös omat oppimistavoitteensa opintovuodelle kurssi-ilmoittautumislistan lisäksi.
Kurssin vetäjän tulisi ylläpitää jokaisen ryhmän jäsenen kohdalla tunnetta, että juuri hänen opiskelu- tai tutkimusprosessiaan seurataan ja tuetaan jatkuvasti. Palaute tulisi kohdentaa yksilöllisesti kunkin opiskelijan tai ryhmän jäsenen omaan ongelmaan sen sijaan että palaute annetaan kurssin otsikon tai vetäjän etukäteen valitseman lähtökohdan valossa.
Palautteenanto tapahtuu purkamalla tehtävät systemaattisesti siten, että jokainen vuorollaan kommentoi toisten työtä. Opettaja antaa aina viimeisenä palautetta, joka koskee sekä tehtävää että toisten opiskelijoiden antamaa palautetta. Jälkimmäisessä opettaja keskittyy puhumaan ‘puhekulttuurista’ osana esimerkiksi kuvasuunnittelua: annetun arvioinnin tapaa lähestyä, havainnoida visuaalista ilmaisua sekä opiskelijoidan asennetta ja painotuksia visuaalisuuteen; näin sekä tekeminen että siitä puhuminen tulevat käsitellyksi. Erityisen arvokasta on myös asiantuntijapalaute silloin kun kyseessä on esimerkiksi yhteiskunnallisen ongelman ratkaisu.