Onko tietokoneella tunteita?

(Essee konekuvasta, animismista, tietoyhteiskunnan maailmankuvista)

Jukka Ylitalo 2002

Osallistuin keskusteluun arvostetussa korkeakoulussa ja keskustelussa heräsi kysymys: "Onko tietokoneella tunteita?"

Periaatteessa kysymykseen olisi helppo vastata vastakysymyksellä maalaisjärkeen vedoten: Tietokone on kone ja ihminen on ihminen. Mitä siitä voidaan päätellä?

Mutta teknologia ja ihmisen älykkyys ovat kehittyneet viime vuosina niin paljon, että päättelyketjut eivät aina ole näin yksinkertaisia. En siis antaudu uhkarohkeasti vastaamaan tähän itse kysymykseen vaan vaikuttimenani on enemmänkin kysymys siitä, mistä itse kysymys kertoo?

Maailmankuvan paradoksit

Katsotaanpa itse kysymystä hieman toisesta näkökulmasta kaartaen: jos omaksumme animistisen maailmankuvan niin eikö silloin voisi sanoa, että tietokoneellakin on tunteita? Voisimme toisaalta sanoa myös, että tietokoneella on tunteita jos oletamme, että myös ihmisen tunteet ovat pelkkiä fysiologisia mekaanisia tapahtumaketjuja.

Meillä on näin ollen ainakin kaksi mahdollisuutta: voimme tarkastella kysymystä ilmentymänä jonkinlaisesta uus-animismista, jossa kulutuselektroniikka ja tässä tapauksessa tietokone mielletään elolliseksi olennoksi tai sitten täydellisenä anti-animismismina, jossa myös ihminen nähdään viimekädessä sieluttomana mekaanisena koneena. Tai sitten kolmas vaihtoehto - paradoksaalisesti ehkä kaikkein todennäköisin - kyse on näiden kahden sekoituksesta: animistisesta todellisuuden tulkinnasta sekä anti-animistisesta ihmiskuvasta.

Periaatteessa nämä kaksi näkökulmaa ovat täysin ristiriidassa keskenään. Silti saattaa hyvinkin olla, että kummatkin näkökulmat vaikuttavat nykyihmisen ajattelussa. Tällainen yhdistelmä on epäilemättä hieman jakomielinen, mutta toisaalta voidaan kulttuuristamme varmasti löytää muitakin "jakomielisyyden" piirteitä. Tässä kirjoituksessa pyrin kuitenkin rajaamaan tarkastelun vain tähän animismin ja anti-animismin epäpyhään liittoon.

Animismi on nykyisen tieteellisen maailmankuvan vastainen käsityskanta. Mutta viime aikoina on myös herännyt kysymys, onko vallitseva tieteellinen maailmankuva sittenkään kaikkein paras maailmankuva? On väitetty, että teknistieteellinen maailmankuva on osaltaan aiheuttanut mm. länsimaista kulttuuria varjostavan ekologisen kriisin etenemisen.  

Meillä lienee siis oikeus arvella, että länsimaisen maailmankuvan perusteissa voisi olla parantamisen varaa. Näin sikäli kun uskomme, että maailmankuva aina heijastuu myös kulttuurin henkisessä hyvinvoinnissa konkreettisesti. Tämä kytkentä on uskoakseni selvä sillä maailmankuvan perusteet viimekädessä muokkaavat meidän toimintaamme: motiiveja ja päämääriämme.

Ihmisen ja koneen suhde

Onko siis tietokoneella tunteita?

Tai paremminkin: mistä tämä kysymys itse kertoo? Voisimme rekonstruoida kysymyksen hahmottumisen esimerkiksi seuraavanlaisen ajatteluketjun pohjalta:

"Onko minun ja koneen välillä lopulta mitään erityistä eroa? Kone menee tilttiin ja minäkin menen toisinaan burnouttiin. Koneessa on muisti ja minussakin on muisti. Koneella on tekoälyä - kaipa sitä niin voidaan kutsua - ja sekin ylittää laskennallisella tehollaan ihmisen kyvyt. Koneen toimintaa ei voi aina käsittää ja ihmisen käyttäytyminenkin on usein aika kummallista." Tämän tyylistä päättelyä voidaan jatkaa hyvinkin pitkälle, jolloin viimein johtopäätöksenä on, että ihmisen ja koneen välillä on niin pieni ero, että olisi syytä tuikata mikropiiri päähänsä, jotta voisi kehittyä henkisesti.

Teknologian politiikkaa: tulevaisuuden visioiden animismi

Vastausta klassisiin kysymyksiin: keitä olemme? mistä olemme tulleet? ja minne menossa? ei ole aina helppoa antaa. Teknologiasta on tullut yhä enemmän määräävä tekijä tässä tulemisen, olemisen ja menemisen prosessissa. Ihminen on tullut siitä menneisyydestä, jossa teknologia oli alkeellista ja nyt hän on tietoyhteikunnassa, laajakaistaisessa infoähkyssä tai "tulevaisuusshokissa" ja näin menossa kohti tulevaisuutta, jossa teknologia on oletettavasti yhä kehittyneempää ja hyvinvointia enemmän edistävää.

Perussävyltään nykyisten tulevaisuuden visioiden luonne on varsin teknologiavetoinen. Komissaari Erkki Liikasen kirjoituksessa (HS 6.3.02) otsikolla "EU:n lisättävä panostustaan tietoyhteiskuntaan" kiteytyy heti ensimmäisessä lauseessa EU:n teknologinen funktio: päämääränä on tehdä "unionista kilpailukykyinen tietotalous". EU-visioissa mainitaan myös "sosiaalinen yhteenkuuluuden vahvistaminen" ja Liikasen tekstissä on myös tästä esimerkki: vanhusten ja vammaisten sosiaalinen integraatio teknologian avulla.

Tekstissä on myös  tulevaisuuden "visioita"  kuten: "tietoyhteiskunnassa mukanaolo on yhteiskunnallinen välttämättömyys ja talouskasvun ehto" "Kaikkien tulisi henkilökohtaisesta tilanteesta ja maantieteellisestä sijainnista riippumatta voida hyötyä osaamisyhteiskunnan tarjoamista mahdollisuuksista."

Mikä on tämä osaamisyhteiskunta? Sellainen, jossa kaikki osaavat käyttää tietokonetta? Tietokoneen perustaidot: sähköposti, netissä surffailu, tekstinkäsittely jne. eivät liene periaatteessa sen vaativampia taitoja kuin auton ajokortin hankkiminen eikä kulttuurin autoistuminen ole vielä synnyttänyt tulevaisuuden visioita kiteyttäviä iskusanoja tyyliin: "autoyhteiskunta". Pikemminkin on vaadittu "autotonta keskustaa". Tarkoittaako tämä osaamisyhteiskunta siis sitä, että tietokonetaidoista tulee "kansalaisvelvollisuus", oli ammatti sitten mitä tahansa: maanviljelijä, tanssija, tms.

Onko tietokoneella tunteita? Mitä ilmeisimmin on, sillä tietokoneen soveltaminen kaikkeen mahdolliseen ihmiselämän osa-alueeseen näyttää olevan kulttuuriin sisäänkirjoitettu vaatimus. Emme voi loukata tietokoneen tunteita jättämällä tietokonetta elämämme ulkopuolelle.

Näin lienee myös esim. terveydenpalveluiden kehittämisessä jos painotetaan tietotekniikan kehittämistä ja samalla voimavaroja vähennetään ihmisten palkkaamisessa. Ehkäpä taustalla on animistinen usko, että tarpeeksi hienolla käyttöliittymällä varustettu kone kykenee luomaan mielikuvan empaattisesta osapuolesta.

Animismin olemus

Viime aikoina digitaalisen teknologian sovelluskehityksessä yksi kuuma aihe on ollut ns. "affektiivinen tietotekniikka" (affektive computing). Affektiivisen tietotekniikan idea on se, että tietokoneesta halutaan tehdä "tunneälykäs". Tietokoneen käyttöliittymän tulisi olla käyttäjän tunteisiin reagoiva niin, että tietokone voisi olla "inhimillisempi". Affektiivisen tietotekniikan teoreettiset viitepisteet osoittavat tunteiden behavioristisen teorian suuntaan.

Behaviorismi tulee sanasta behave (käyttäytyä). Tämän psykologian koulukunnan mukaan ajatus ihmisen mielestä ja tietoisuudesta voidaan unohtaa metafyysisenä myyttinä ja tieteen teon pohjana voidaan pitää vain sitä ihmisen käyttäytymistä, mikä on mahdollista kokeellisesti havaita. äärimmillään tulkittuna tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen tunnetiloja tulisi yrittää ymmärtää ja tutkia vain ja ainoastaan havaittavan käyttäytymisen perusteella. Jos siis ihmisen tunteet ja tietoisuus ovat vain käyttäytymisen pohjalta luotu hypoteesi voidaan ajatella, että tietokonekin voi simuloida tällaisia "hypoteesejä".

Mekanistisen behaviorismin vastakohtana animismi menee ehkäpä pidemmälle avatessaan mahdollisia vastauksia kysymykseen onko tietokoneella tunteita.

Animismi tulee sanasta anima (sielu). Sanakirjaselityksen mukaan se on "sielun todellisuuden oppi". Yleensä ehkä ajatellaan, että animismi on oppi, jonka mukaan kaikella olevaisella on tietoisuus. Mutta jos animismi otetaan kirjaimellisesti se tarkoittasi sitä, että kaikella olevaisella on "sielu". Sielu on toki eri asia kuin tietoisuus vaikka tämän eron tekemiseen ei aina ole yksiselitteisiä käsitteellisiä keinoja.

Kysymys sielun ja tietoisuuden eroista  saattaisi kuitenkin johtaa koko länsimaisen teologian ja filosofian historian oikeaoppisuuden ja kerettiläisyyksien välisten kiistojen puintiin, joten tässä voidaan vain todeta, että animismi kirjaimellisesti otettuna itse asiassa ei anna vastausta sille onko tietokoneella tunteita. Sillä tarkkoja jos ollaan tulisi selvittää ensin se onko sielulla tunteita? Tässä kohtaa törmätään ongelmiin: tieteellinen maailmankuvaan sielu ei tahdo mahtua ja kysymys vaikuttaa miltei mielettömältä.

Mitä tästä kaikesta voidaan päätellä?

Tällaiset viattomat kysymykset (kuten onko tietokoneella tunteita?) ovat selvästikin "verkottuneita" ihmisen maailmankäsityksen ja ihmiskuvan perusoletuksiin. Jotta voimme tarkastella kysymystä animismin tai anti-animismin näkökulmasta olisi meidän selvitettävä itsellemme sielun käsitteen sisältö.

Voisi summata, että "konekuva" ja ihmiskuva ovat toisiinsa kietoutuneita. Me projisoimme koneeseen asioita sen perusteella mikä on meidän ihmiskuvamme ja maailmankäsityksemme. Voisi ehkä väittää, että teknologiausko perustuu tietoyhteiskunnan tiedostamattomaan animismiin, jossa operoi jokinlainen tiedostamaton usko teknologian sisäisestä inhimillisyydestä ehkä jopa emotionaalisuudesta. Mutta samalla tämän animismia täydentää anti-animismi, jossa ihminen itsekin nähdään sieluttomana, pelkkänä evoluution tuotteena, nisäkkäänä, jolla sattuu vain olemaan hieman apinaa monimutkaisemmat aivot. Tästä puuttuu vain alemmuuskompleksi tietokoneen laskentatehon edessä niin ihmisen suhde koneeseen voi muodostua trenditietoisen traumaattiseksi.

Tämä animismin ja anti-animismin paradoksaalinen salaliitto operoi ilmeisesti myös tietotekniikkaan panostavassa politiikassa ja arvomaailmoissa kuten esimerkiksi sosiaali- ja terveyspolitiikassa. Lienevätkö poliittisia päätöksiä tekevät päättäjät tietoisia kaikista näistä kytköksistä?

Näiden kytkösten selvittäminen ei ole helppoa sillä ei ole täysin selvää edes se mitä anismismi on. Onko animismi vallitsevan anti-animismin vastareaktio? Nykyihmiselle sana sielu on kuin jonkinlainen käsitteellinen menneisyyden jäänne tai ehkä metafora taiteelliselle kokemukselle silloin kun puhutaan esimerkiksi sielukkuudesta.

Onko siis tietokoneella tunteita? Voiko siihen yksinkertaisesti vastata vai jääkö kysymys hiertämään maailmankuvamme ja ihmiskuvamme perusteita? Vai voisimmeko sittenkin vain vedota maalaisjärkeen?