| Puhuva kypärä |
Puhuvassa kypärässä, valmiissa teoksessani, yhdistyy tieteellisiä ja taiteellisia asioita keskenään. Tieteelliseltä puolelta on mukana filosofiaa, psykologiaa ja miestutkimusta. Taiteelliselta puolelta on multimediaa, valokuvausta, kuvanveistoa ja tilataidetta. Lisäksi mukana on todellisuuden dokumentointia, jota en luokittelisi kumpaakaan ryhmään, vaan näen sen lähtökohdat kyllä tieteellisinä, mutta tuloksia en. Dokumentoinnin luokittelisin pikemminkin aivan omaksi haaraksi tieteen, taiteen ja median välimaastossa.
Teoksessa silmä kohtaa ensimmäisenä tilallisen kokonaisuuden. Installaatio (=tilataideteos) koostuu isosta, veistoksellisesta, selällään makaavasta, kulmikkaan U:n muotoisesta, keltaisesta alustasta, josta kohoaa näyttöpäätettä sivuilta ja päältä suojaava osa. Sen osan päällä lepää musta kypärä, jonka silmikon lävitse tulee kuulokkeiden johto. Alustan päällä on pienoisautorata, joka läpäisee näyttöpäätteen ymparillä olevaan osaan tehdyn tunnelin. Tilan kahden kattoikkunan lasien välissä on mustat, kolmella keltaisella, kapealla raidalla päällystetyt muovin kappaleet, jotka heijastavat alla olevasta kokonaisuudesta osan. Näyttöpäätteen edessä on hiiriohjain ja sille oma matto. Maton vieressä on muoviin kaiverrettu teksti: karri laitinen, puhuva kypärä, osoita hiirellä kaikkea mikä liikkuu tai vilkkuu ja paina. Näyttöpäätteessä on kuva talvisesta metsämaisemasta, jonka editse kulkee formula-autoja. Yksi kerrallaan ne tulevat esiin kuvan oikealla laidalla olevasta, riemukaaren näköisestä esineestä ja katoavat rataa myöten vasemmalle samanlaiseen muotoon. Metsän keskeltä erottuu muutama talo ja erikoisen pitkä, tehtaan savupiippua muistuttava rakennelma. Taivaalla muutama pilvi liikkuu hiljalleen päinvastaiseen suuntaan. Kuvaa leimaa sinisävyisyys.
Multimedia
Tänä päivänä multimedia valtaa alaa varsinkin viihdeteollisuudessa, mutta taiteelliset sovellutukset ovat vielä hyvin harvinaisia. Olen tutustunut tarkemmin ainoastaan kahteen multimediaan, jotka selvästi ovat lähteneet taiteellisista lähtökohdista ja, jotka vaikuttivat työhöni: Rehearsal of memory ja Ambitious bitch.
Syksyllä 1995 tutustuin Otso-galleriassa ensin mainittuun ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Rehearsal of memory-teos oli tehty Pohjois-Englannissa sijaitsevan Ashworthin erittäin tarkoin vartioidun vankimielisairaalan potilaitten haastatteluista. Ja jos en väärin muista, niin kyse oli ainoastaan miehistä. Teoksessa he kertoivat tarinoita ja huomioita siitä, mitä olivat tehneet ennen vankilaan tuloa tai mitä heidän rikoksensa olivat tai mitä he muistivat koiransa tehneen jne. Hyvin erilaisia muistoja. Tekijä, ei saanut kuvata haastateltavia, mutta jostain syystä hän sai kuitenkin luvan kopioda laitoksen scannerilla potilaiden piirteitä suoraan heidän ihostaan. Joten ainut kuvallinen materiaali, jota hän pystyi käyttämään, olivat nämä jyrkkäsävyiset kopiot, joissa potilaitten piirteet olivat vääristyneet. Ihokuvat olivat videotykillä heijastettuina gallerian seinälle ja klikkaamalla hiirtä tatuointeihin tai muihin pieniin kuviin tarinat tulivat esiin kirjoitetussa muodossa. En muistanut koko teosta oman työprosessini keskellä, mutta tiedän, että se ei ole voinut olla vaikuttamatta oman teokseni muotoutumiseen alitajuisesti. Yhtymäkohtia omaan teokseeni ovat ainakin miehet, omaelämänkerrallisuus ja muutamat rakenteelliset seikat.
Liulian Ambitious Bitch puolestaan ei tehnyt niin suurta vaikutusta minuun. Lopputyösuunnitelmieni alkuvaiheessa luin tästä teoksesta useita lehtiartikkeleita. Mielessäni kaiversivat ajatukset teoksiemme samankaltaisuudesta. Pelkäsin, että teoksestani tulisi eri sukupuolien valitsemisesta huolimatta hyvin samanoloinen. Myöhemmin tutustuttuani itse teokseen pelkoni haihtui. Liulian käsittelytapa oli hyvin yleistasolla liikkuva. Omaani taas luokittelisin enemmän henkilökohtaisiksi visioiksi sukupuoleen. Kuvallisessa materiaalissakaan en nähnyt mitään vastaavuutta. Ensireaktioni Ambitious Bitch-multimediaan oli innostunut, varsinkin sen hienoon visuaaliseen kieleen. En tiedä johtuiko innostumiseni hienosta teknisestä osaamisesta vaiko vastaavien teosten vähyydestä, mutta näin jälkikäteen ajatellen on Liulian teoksesta, sen vahvasta visuaalisesta otteesta huolimatta, jäänyt päällimmäiseksi tuntemukseksi vahva sitaattikokoelman maku.
Puhuva kypärä perustuu miesten puheille, jotka dokumentoin nauhalle. Sen jälkeen kuvasin heitä kotioloissaan. Lavastimme sellaisia jäykkiä poseerauskuvia, joita voisi löytyä kenen tahansa perhealbumista. Ajan puutteen vuoksi jouduin lavastamaan muutaman kuvan koulullani, mutta nekin olivat yhtä dokumentaarisen näköisiä kuin aidot "kolleegansa". Jokaisessa kuvassa ainut kuvattaville vieras esine oli musta kypärä. Äänitteet dokumentoivat miesten käsityksiä teoistaan ja heidän olemuksensa dokumentoituu kuvissa niiden lavastuksellisuudesta huolimatta. Kaikki muu kuvastaa henkilökohtaista näkemystäni asioista. Sitä samaa voitaisiin kutsua taiteelliseksi panokseksi, joka näkyy kysymyksen asettelusta aina tilallisiin ratkaisuihin ja tekee teoksesta persoonallisen.
Suurimmat yhtäläisyydet oman teokseni ja muiden tekemien teosten välillä löysin Susanna Helken ja Virpi Suutarin dokumentistä Synti. Se on valmistunut tänä vuonna ja näin sen televisiosta juuri oman teokseni valmistuttua. Olin yllättynyt aiheen, kysymyksenasettelun, näkökulman ja visuaalisen ilmeen samankaltaisuudesta. Synti pohjautuu ihmisten paljastuksiin arkielämän pahoista teoista, joita he "tunnustavat" kotioloissaan jäykän asetelmallisssa kuvissa perheidensä keskellä. Lavastuksellisuus ei ollut kadottanut teoksen dokumentaarista henkeä, vaan pikemminkin päinvastoin. Teoksen asetelmallisuus korosti todellisuudessa olevia asioita paljon paremmin kuin perinteinen dokumentointi, jossa tekijä ei puutu kuvattavaan kohteeseen.
"Mediatutkijat ovat jo kauan tienneet, että me keskustelemme toistemme kanssa elokuvien ja televisio-ohjelmien kautta. Elämänkertatutkijat puolestaan väittävät, että elämästä tulee totta vasta kun se on kerrottu." 1 Omasta puolestani lisäisin näihin keskustelumuotoihin taiteen ja asioiden kertomisesta sen, että elämästä tulee merkityksellistä, vasta kun siitä on saatu kerrottua jollekulle, jolloin tapahtuneet hetket siirtyvät rikastuttamaan myös toisten elämää.
Teosta suunnitellessani tiesin pohtivani miehien käsityksiä itsestään, mutten pystynyt hahmottamaan sen mekanismeja juurikaan. Vähitellen yksittäisiin tarinoihin tutustuttuani huomasin niiden olevan hyvin kaukana alkuperäisen kysymykseni tavoitteista, siitä miten me miehet arvotamme ja hahmotamme itseämme. Tuntemani etäisyys paljastui myöhemmin aivan normaaliksi psyykkisiksi reaktioiksi: suojamekanismeiksi. Tämä ns. kehittyneet puolustusmekanismit (kts. Teoreettinen tausta 2) on hyvin tyypillistä molemmille sukupuolille. Miehet tosin puhuvat keskimäärin vähemmän tunteistaan ja näyttävät keskittyvän enemmän toimintaan kommunikoidessaan sosiaalisessa kentässään, joten henkilökohtaisessa visiossani suojakypärä on enemmän kuvaus mies- kuin naissukupuolen tavasta reagoida ympäristöön ja kertoa itsestään. Tämä miestutkimuksellinen havainto (josta en löytänyt kirjallista lähdeaineistoa) ei tee kuitenkaan teoksestani sen aiheen tieteellistä tutkimusta, vaan lähtökohdat ovat taiteellisia, henkilökohtaisia näkemyksiä asioihin ja erityisesti se on elämyksellisen aineiston tuottamista omista havainnoista. Teoria voi olla apuna työskentelyssä, mutta en näkisi taiteen arvoa pelkkänä teorian kuvittamisena. Henkilökohtainen näkökulmani ja tavoitteeni taiteeseen on enemmän pohdiskeleva, kyselevä ja elämyksiä tuottava. Jokaisen väitteen jälkeen tulee keskustelunavauskysymys: Onko näin?
Lähdeteokset:
1. Toim. Roos ja Peltonen, Miehen elämää, 1 s.134, Rauma: SKS, 1994. .
2. Toim. Sipilä ja Tiihonen, Miestä rakennetaan - Maskuliinisuuksia puretaan, Tampere: vastapaino, 1994
3. Mikko Lehtonen, Pikku jättiläisiä., Tampere: Vastapaino, 1995.