Julkaistu aikaisemmin Kraana 7/1987:ssa

Kraanan haastattelussa Kati Rapia

Kraana kysyy: Mistä kaikki alkoi?

Kati vastaa: Pienenä äänitin Hesarin sarjakuvia itse lukeminani kasetille. Noin 20 vuotta myöhemmin tulin kateelliseksi Suuren Kurpitsaan piirtäville sarjakuvataiteilijoille. Kateus patisti minua itseäkin piirtämään, eikä sille sitten karran alettua tullut loppua ja kateellisuuskin unohtui vahingossa.

Kraana: Klassisista motiiiveista puuttuisi siis enää pelko ja viha... vaan mikä patistaa nykyään piirrustuspöydän ääreen niinkin tiuhaan tahtiin? Itseilmaisu, luomisen pakko, rahan himo vai jotain mystisempää?

Kati: Virallinen vastaukseni tähän on "Kostaakseni niille, jotka eivät pidä sarjakuvistani", mutta oikeasti taustalla on SUURI IHMETYS, jota minä tätä maailmankaikeutta kohtaan tunnen ja sarjakuvat ovat joko puhdasta ihmettelyä tai ihmetyksestä syntyneitä päätöksiä siitä miten joku asia on. Sillä ovatko päätelmät oikeita ei ole henkiselle tasapainolleni mitään merkitystä. Päinvastoin, valehtelu ja liioittelu tuovat Totuuden paremmin esiin, ja ovat sitä paitsi kiinnostavampia. Totuus on läällärikamaa raakana, mutta erittäin maukasta käsiteltynä. Pakosta ei ole ollenkaan kyse, vaan luomisen jälkeisestä tyydytyksestä (jos tuli hyvä sarjis).

Kraana: Sarjasi ovat usein kirjallisesti mielenkiintoisia. Esimerkkinä voisi ottaa esille vaikka Navassa julkaistun Joskus onnea, joskus taas ei, joka pohdiskeli perin luontevasti ihmisen kömpelyydestä herääviä kysymyksiä. Kirjallisuus taitaa olla suurempi innoittajasi kuin sarjakuviin kuin muut sarjakuvat, vai kuinka on?

Kati: Kirjat ovat siinä mielessä parempia, että niinen lukeminen kestää kauemmin. Se on hieman ongelmallista, sillä jos olen saanut käsiini oikein hyvän sarjakuva-albumin, en haluaisi hotkaista sitä. Näin kävi esim. Max Anderssonin Pixyn kanssa, joten jouduin rajaamaan lukemiseni 7 sivuun päivässä.