KAIVAUSKERTOMUS 1994Esittely | Tutkimus | Tutkijat | Työkalut
KAIVAUSKERTOMUS 19944. MENETELMÄT
4.1. Mittaukset ja paalutus
4.2. Kaivamis- ja purkamistekniikka
4.3. Dokumnetointi
4.4. Löydöt ja näytteet
Peltoalueen länsi- ja luoteisosissa (»yläpellolla») tehtyä koekuopitusta varten paalutettiin koordinaatisto 10 metrin välein. Koordinaatiston x-akseli on pohjois-etelä-suuntainen, vastaavasti y-akseli itä-länsi-suuntainen. Pohjoissuunta määritettiin kompassilla. Linjasta y = 370 koordinaatistoa jatkettiin vaaituskoneen, kulmaprisman sekä mittojen avulla »alapellolle» - eli peltoalueen itäisimpään pohjukkaan. Myöskin tällä alueella koordinaatistoa paalutettiin 10 metrin välein koekuoppia varten. Tasokaivausalue, joka paalutettiin 2 metrin välein, on samassa koordinaatistossa koekuoppakoordinaatiston kanssa. Koekuoppakoordinaatiston origo on 100/300, tasokaivausalueen 97/502. Esityövaiheessa alapellolle kaivettiin muutamia koekuoppia sattumanvaraisesti, ilman koordinaatistoa. Myöhemmin ne mitattiin paikalleen ja merkittiin koekuoppakarttaan.
Alueelle jätettiin muutamia puupaaluja merkeiksi jatkokaivauksia ajatellen. Ne ovat pisteissä 160/330, 200/330, 120/370, 160/370, 100/470, 120/470, tasokaivausalueen reunoille jätettiin puupaalut koordinaatteihin 97/502, 100/502, 97/513, 100/513 ja 109/513 (yleiskartta). Lisäksi koko tasokaivausalueen 2 × 2 m:n koordinaatisto merkittiin ennen alueen peittämistä.
Koordinaatiston kiinnitys tehtiin bussolilla lähellä olevien talojen nurkkiin (kartta 2) seuraavasti:
| Koordinaatti | Aste | Nurkan numero |
| 120/370 | 295,5° | 1 |
| 120/370 | 22° | 2 |
| 120/440 | 350° | 3 |
| 120/440 | 178,5° | 5 |
| 150/460 | 322,5° | 3 |
| 150/460 | 179° | 4 |
| 100/470 | 334° | 3 |
| 100/470 | 195° | 4 |
Tasokaivauksen korkeuskiintopiste siirrettiin läheiseen kalliopaljastumaan pultatusta kiintopisteestä 1064 (10,40 m mpy - N60-järjestelmässä). Kaivauksen korkeuskiintopiste siirrettiin kaivaukselta katsoen lähimpään, Knuutinkadun varressa olevaan katulampun jalustaan, johon se merkittiin valkoisella maalilla. Siirtomatka oli niin lyhyt, että tarvittiin vain yksi koneen asema. Lampun jalustan korkeus on 7,07 m mpy. Kaivauksen kaikki korkeudet laskettiin absoluuttisiksi jo kentällä, eikä kiinteää koneen paikkaa käytetty.
4.2. Kaivamis- ja purkamistekniikka
Peltokerros poistettiin lapioimalla, maa seulottiin. Ensimmäisestä kerroksesta alaspäin kaivaus suoritettiin lastoilla. Maata ei seulottu systemaattisesti. Pyrkimyksenä oli kaivaa ns. luonnollisia kerroksia, mikä käytännössä oli kuitenkin melko vaikeaa. Vaikeus johtui osittain siitä, että maan kuivuttua oli vaikeaa erottaa erilaisia hyvinkin ohuita kerroksia toisistaan. Toisaalta aina ei ollut havaittavissa selkeitä kerroksia - eriväriset maaläiskät sekoittuivat toisiinsa äärimmäisen vaikeatulkintaisesti. Mullin asuinpaikan kaltaisessa kohteessa tiukan puhdasoppinen luonnollisten kerrosten noudattaminen vaatisi myös hyvin paljon aikaa sekä kokeneet kaivajat. Käytännössä kaivaus suoritettiin sekatekniikalla - osittain kaivettiin luonnollisina ja osittain teknisinä kerroksina. Pääasiassa kaivettujen kerrosten paksuus riippui maaperässä tapahtuneista muutoksista. Kartoitus haluttiin kuitenkin tehdä tasoissa, eikä värjäymiä kaivettu kuopille. Kerrokset numeroitiin ja dokumentoitiin teknisesti, eikä ns. Harrisin matriisia käytetty.
Historiallisen ajan kivijalan keskeltä maata poistettiin lapioimalla niin kauan, kun maa näytti sekoittuneelta.
Kaivaushavainnot dokumentoitiin piirtämällä ja valokuvaamalla - lisäksi tehtiin muistiinpanoja. Kartat piirrettiin tasoista mittakaavassa 1:20, paikoitellen kartoitettiin välitasoja. Lisäksi piirrettiin profiilikarttoja. Kaivauksella otettiin mustavalko- sekä diapositiivikuvia. Kuvauskorokkeena käytettiin tavallisia A-tikkaita, varsinaisia tornikuvia ei otettu.
Valokuvista ja kaivauskartoista todettakoon, etteivät ne täysin vastaa toisiaan. Jotkin ilmiöt erottuvat valokuvissa monimutkaisempina ja selvempinä kuin karttoihin on piirretty. Samoin jotkin värjäymät näkyvät valokuvissa tummempina kuin kartoissa. Tähän on toisaalta syynä se, että karttoja piirrettäessä on jouduttu pakostikin selvyyden vuoksi yksinkertaistamaan hyvinkin monimutkaisia ilmiöitä. Kaikkia erivärisiä ja erilaisia maa-alueita ja värjäymiä ei ole voitu esittää omilla karttamerkeillään. Toisaalta tavaton kuivuus haittasi myös dokumentointia. Valokuvat on pääsääntöisesti otettu aikaisin aamulla, jolloin maa oli hieman kostea eikä aurinko vielä paistanut kaivausalueelle. Karttojen piirtäminen taas tapahtui myöhemmin päivällä, jolloin vähäinen kosteus oli ehtinyt haihtua ja kirkas auringonpaiste aiheutti omat ongelmansa. Maan kuivuttua värjäymät eivät enää näkyneet samanlaisina kuin aamulla, jolloin alue oli valokuvattu. Em. syistä tasot tullaan jatkossa kuvailemaan myös sanallisesti siitä huolimatta, että ilmiöt on esitetty tasokartoissa. Tasot kuvaillaan sellaisina, kuin ne näkyvät valokuvissa.
Kaivauskertomuksen ja karttojen maalajinimityksistä:
tumma savi: tummaksi (tummanruskeaa, harmaanruskeaa, punertavanruskeaa) värjääntynyttä hyvin savipitoista maata (ei »puhdas» savi)
vaalea savi: vaaleaa, puhdasta savea, johon ei juuri ole sekoittunut muita maalajeja
vaaleanruskea savi: edellistä tummempaa maata, kuitenkin selvästi savea
humuksen ja hiekan sekainen savi: sekoittunutta, kuohkeaa savipitoista maata
vahva likamaa: hyvin tummaa, lähes mustaa, hiili- ja nokipitoista maata
likamaa: keskiruskeaa tai vaaleanruskeaa maata - väriltään lähellä tummaa savea, ei kuitenkaan niin savista; voi olla pieniä erivärisiä läiskiä, joita kaikkia ei ole piirretty
heikko likamaa: edellistä vaaleampaa, jopa valkoista maata; voi olla pieniä erivärisiä läiskiä, joita kaikkia ei ole piirretty
»likainen maa»: selvästi värjääntynyttä maata, löytöjä (ihmisen toiminta?)
vaaleanruskea hiekka: vaaleanruskeaa, hyvin ohutta hiekkaa, jopa silttiä; väri voi olla punertava tai kellertävä
vaalea tuhkamainen hiekka: aivan valkoista tai vaaleanharmaata puuterimaista tai laastimaista ohutta maata, silttiä
tummanruskea hiekka: ruskeaa keskikarkeaa hiekkaa
harmaanruskea karkea hiekka: hyvin karkeaa hiekkaa, joukossa voi olla soraakin.
Massalöydöt otettiin pääasiassa talteen 1 × 1 m:n ruuduissa. Löytökeskittymille sekä esinelöydöille pyrittiin ottamaan tarkat koordinaatit. Tosin muutamia sellaisia esineenkatkelmia, joille olisi pitänyt mitata koordinaatit, löytyi kaivajien jäljiltä massapusseista.
Löydöt on luetteloitu kerroksittain. Kerroksen sisällä löydöt on jaoteltu materiaaleittain seuraavasti:
Materiaaleittain ryhmitellyt löydöt on lopuksi luetteloitu ruuduttain. Historiallisen ajan kivijalkaan liittyvät löydöt, koekuoppalöydöt sekä profiilien puhdistuksessa tulleet löydöt on luetteloitu omina ryhminään löytöluettelon loppuun. Luettelo on tehty tietokannaksi SOAR-ohjelmalla. Luettelo on tallenettu ASCII-muodossa levykkeelle, joka on arkistoitu Turun yliopiston arkeologian oppiaineen topografiseen arkistoon. Metallilöytöjä ja palamatonta luuta lukuun ottamatta löydöt on pesty kevyesti pehmeällä siveltimellä.
Resenteistä löydöistä lasia, posliinia sekä uudehkoja rautanauloja ei taltioitu. Peltokerroksen löytöjen kohdalla oltiin melko kriittisiä: epämääräisiä rautaesineitä ja -paloja sekä lasitettua keramiikkaa taltioitiin vain näytteenomaisesti. Palamatonta luuta ei peltokerroksesta tai muuten sekoittuneilta alueilta otettu talteen. Joitakin selvästi resenttejä löytöjä (esim. rahat TYA 619: 36-39, punnus 33, napit 33-35) luetteloitiin alueen käyttöhistorian kuvaamiseksi.
Pääosa löytöaineistosta on savea - muodossa tai toisessa. Ongelmallisia ovat erilaiset palaneen saven palaset. Palat jakaantuvat neljään ryhmään: savitiiviste, savikiekkojen katkelmat, kuonaantunut savi sekä pelkkä palanut savi. Jos kaikki palat olisi luetteloitu vain nimikkeellä »palanut savi», paljon informaatiota olisi kadotettu. Toisaalta palojen ryhmittely ei ole yksiselitteistä. Käytännössä meneteltiin seuraavasti: ryhmittelyn teki yksi henkilö (Taina Pietikäinen) oman subjektiivisen näkemyksensä mukaan noudattaen tiettyjä perusperiaatteita. Savitiivisteeksi on laskettu kaikki kolmiomaiset tai särmikkäät palat, joiden muodon uskotaan syntyneen painautumisesta puurakenteiden väleihin, tai palat, joissa on selviä oksa-, puunsyy- tai kasvipainanteita. Savitiivistepaloja ei kuitenkaan eroteltu omiksi alanumeroikseen, vaan ne on luetteloitu palaneeksi saveksi. (Esim. TYA 619: 115, palanutta savea 16 kpl, joista ainakin 9 palaa savitiivistettä.)
Savikiekkojen katkelmiksi on laskettu sellaiset palat, joissa on näkyvissä osa keskusreikää, kiekon kaarta tai sileää (kuperaa) pintaa. Sellaisia paloja, joissa em. kriteerejä ei ollut havaittavissa verrattiin »varmoihin» savikiekkoihin. Kun palojen väri ja massa(usein hyvin kova ja tiivis) olivat samanlaiset kuin ehjemmissä kiekoissa, ryhmiteltiin tällaiset palat savikiekkoihin. Kiekon sisältä lohjenneet palat ovat usein hyvin teräväreunaisia ja litteähköjä muodoltaan. Kaikki epäselvät palat on luetteloitu palaneeksi saveksi. Osa palaneesta savesta on kuonaantunutta. Jos pala oli osittain kuonaantunut ja siitä näki, että se todella oli savea, se laskettiin palaneeseen saveen. Jos taas pala oli kokonaan tunnistamattomaksi kuonaantunut, se luetteloitiin kuonaksi. Kuonaa ei ole tarkemmin analysoitu eikä lajiteltu.
Kaivauksella otettiin maa-, fosfaatti- sekä C14-näytteitä, joista on erillinen lista (luku 8.2). Fosfaattinäytteet testattiin spot-testillä (liite 4). Maanäytteistä löytyneistä jyvistä kolme on lähetetty radiohiiliajoitukseen tammikuussa 1995.
Takaisin sisällysluetteloon.
Seuraavaan lukuun 5, Havainnot.