Esittely | Tutkimus | Tutkijat | Työkalut

KAIVAUSKERTOMUS 1995

2. MENETELMÄT

Jo vuoden 1994 kaivauksissa pyrittiin kaivamaan ns. luonnollisten kerrosten menetelmällä, jossa maata ei poisteta teknisesti tietyn paksuisina kerroksina, vaan kerroksen paksuus määräytyy muinaisjäännöksen luonnollisten kerrosten mukaan. 1994 tässä pyrkimyksessä epäonnistuttiin osittain siksi, että arkeologista työvoimaa oli liian vähän ja luonnollisia, selvärajaisia »kerroksia» ei juuri havaittu, vaan maa oli hyvin läiskikästä. Etukäteen ei osattu varautua siihen, miten näitä läiskiä pitäisi kaivaa ja dokumentoida.

Vuoden 1995 kenttätöiden suunnittelu aloitettiinkin pohtimalla sitä, miten kaivausmetodia ja dokumentaatiota voitaisiin kehittää tarkemmaksi. Myös kenttätöihin osallistuneet harjoittelijat pohtivat näitä kysymyksiä ja laativat aiheesta kirjalliset esitykset. Tärkeäksi kysymykseksi nousi asuinpaikan sisäinen stratigrafia ja sen dokumentointi kentällä. Aiheeseen tutustuttiin lukemalla E. C. Harrisin teos Principles of Archaeological Stratigraphy (1979), lisäksi soveltuvin osin artikkeleita E. Harrisin, M. R. Brownin ja G.J. Brownin toimittamasta teoksesta Practices of Archaeological Stratigraphy (1993). Kenttätyömenetelmän opettelemiseksi ja kehittämiseksi kaikki kenttätöihin osallistuneet arkeologit tapasivat useita kertoja. Kenttätöiden eri vaiheista, dokumentoinnista, löytöjen taltioinnista sekä näytteiden ottamisesta keskusteltiin vilkkaasti ennen kaivauksen aloittamista.

2.1. Stratigrafia ja Harrisin matriisi - periaatteet

M. Suhonen

Harrisin matriisiksi kutsutussa metodissa periaatteena on, että jokainen maakerros, rakenne tms. kaivetaan ja dokumentoidaan omana kokonaisuutenaan, josta käytetään nimitystä yksikkö (engl. unit). Yksikön kaivamisen yhteydessä siitä tehdään yksikkökartta (kuva 1) ja tarpeen mukaan otetaan valokuvia. Yksikkökartta piirretään mielellään läpinäkyvälle muoville ja siihen merkitään tarpeelliset koordinaatit. Karttaan voidaan harkinnan mukaan merkitä myös erillisiä löytöjä tai löytökeskittymiä, joille ei siis mitata omia koordinaatteja. Löydöt ja mahdolliset näytteet otetaan talteen yksiköittäin. Kukin yksikkö saa juoksevan numeron ja siitä täytetään dokumentaatio- eli ns. yksikkölomake, johon havainnot kirjataan.

(Kuva 1. Esimerkki yksikkökartasta [Harris 1979: 74].)

Keskeinen yksikkölomakkeeseen kirjattava tieto on yksikön stratigrafinen sijainti eli sen suhteellinen sijainti ylä- ja alapuolella sekä vieressä oleviin yksiköihin nähden. Stratigrafista kontekstia koskevien tietojen perusteella rakennetaan itse matriisi (kuva 2). Koska yksikön stratigrafinen asema on välttämättä seurausta sen syntyhistoriasta, on stratigrafinen matriisi samalla malli kaivetun kohteen relatiivisesta kronologiasta. Kaivauksen etenemisjärjestys on siis teoriassa vastakkainen kohteen syntyhistoriaan nähden. Relatiivinen kronologia on mahdollista sitoa absoluuttiseen kronologiaan ajoittavien löytöjen avulla myös siinä tapauksessa, ettei ajoittavaa materiaalia ole kaikista yksiköistä.

(Kuva 2. Esimerkki matriisista [Harris 1979, 113].)

Yksikkö määritellään maa-aineksensa suhteen homogeeniseksi kokonaisuudeksi, jolla on aina stratigrafinen asema suhteessa välittömään ympäristöönsä (ja vain siihen). Teoriassa yksikön asento voi vaihdella pystysuorasta vaakasuoraan ja sen koko voi niin ikään vaihdella vapaasti. Kaivamisvaiheessa luonnolliset yksiköt asetetaan kaiken muun edelle. Yksiköstä tehtävät havainnot ovat periaatteessa riippumattomia tulkinnasta, eli yksikköä tulee kentällä havainnoida ikään kuin ympäristöstään irrallisena. Jälkityövaiheessa tulkinta perustuu vain dokumentaatiolomakkeisiin ja yksikkökarttoihin tallennettuun informaatioon, jota havaintojen tekijän ennakko-odotukset kentällä ovat vääristäneet mahdollisimman vähän.

2.2. Kaivaustekniikka käytännössä

T. Pietikäinen ja M. Suhonen

Harrisin metodia on kehitetty ja käytetty lähinnä kaupunkikaivauksissa (Harris ym. 1993), eikä sen alun alkaenkaan uskottu soveltuvan sellaisenaan Mullin asuinpaikan kaivaukseen. Asuinpaikan sisäisen kronologian ja stratigrafian uskottiin kuitenkin olevan olemassa ja havaittavissa, joten Harrisin esittelemä menetelmä tuntui ainakin stratigrafian dokumentoinnissa käyttökelpoiselta. Mitään varsinaista suomalaiseen peltokohteeseen kehitettyä kaivausmetodia ei tunnettu. Käytännössä jouduttiin jo ennen kentälle menoa sopimaan eräistä menettelytavoista, jotka olivat kompromisseja puhtaan Harrisin metodin ja perinteisten menetelmien välillä.

2.2.1. Yksikkö ja sen kaivaminen

Kesän 1994 kaivauksesta tiedettiin, että asuinpaikan »perusmaa-aines» oli hyvin savista tai lähes puhdasta savea. Niinpä yksikön tulkitseminen vain maa-aineksensa suhteen homogeeniseksi saattoi johtaa tulkintavaikeuksiin, koska esim. kahden erilaisen saven erottaminen erillisiksi yksiköiksi perustuu luonnollisemmin väri- kuin maa-aineseroon. Niinpä yksikkö-käsitettä päätettiin tulkita väljästi siten, että yksikön raja voitiin määritellä tapauskohtaisesti paitsi maa-aineksen myös värin tai löytöaineiston vaihtelun mukaan aina, kun se oli tarkoituksenmukaista. Käytännössä yksiköiden havainnointi ja numerointi jäi kunkin ala-aluevastaavan huoleksi ja perustui siis jokaisen omiin tulkintoihin yksikkö-käsitteestä. Etukäteen ei pohdittu, millaisissa stratigrafisissa yhteyksissä yksiköt voisivat keskenään olla. Jälkitöiden yhteydessä kävi ilmeiseksi, että eri aluevastaavilla oli hieman toisistaan poikkeavia käsityksiä stratigrafia-käsitteestä sekä eri tilanteiden dokumentoinnista.

Stratigrafista menetelmää noudattaen yksiköt piti kaivaa kokonaisuudessaan kerralla pois. Etukäteen kuitenkin pohdittiin mahdollisten paksujen yksikköjen kaivaustapaa. Sovittiin, että ne voitaisiin »siivuttaa» kymmenen sentin kerroksiin, jotta mahdollinen löytöjen keskittyminen tulisi paremmin dokumentoiduksi. Samoin haluttiin välttää kuoppien ja portaiden syntymistä kaivausalueelle, koska niillä on taipumus sortua ja siten sotkea stratigrafiaa.

Kaivausalueella esiintyvät rakenteet muodostivat esityövaiheessa ongelman. Puhdasoppisesti Harrisin menetelmällä kaivettaessa profiileja ja leikkauksia ei käytetä, koska ne voivat pahimmillaan tuhota tai estää havainnoimasta stratigrafisia yhteyksiä. Profiilien katsotaan olevan rekonstruoitavissa paperilla jälkikäteen. Pitkien pohdintojen jälkeen tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että rakenne on selvin (helpoimmin tulkittavissa) leikkauksessa ja että tuntui hyvin epätodennäköiseltä pystyä jälkikäteen rakentamaan profiili pelkistä tasokartoista. Päätettiin, että harkinnan mukaan rakenteita kaivettaisiin leikkauksiksi ja että sopiviin paikkoihin jätettäisiin seisovia profiileja. Kumuloituvien profiilien käyttökelpoisuutta oli tarkoitus kokeilla.

2.2.2. Yksikön dokumentointi

Havaitulle yksikölle annettiin numero (jonka numeerisella arvolla ei ole mitään tekemistä yksikön stratigrafisen järjestyksen kanssa), ja tämän jälkeen yksiköstä täytettiin havaintolomake (liite 2). Lomake suomennettiin soveltuvin osin englanninkielisestä mallilomakkeesta (Harris ym. 1993: 39); sitä ei testattu tai koekäytetty etukäteen. Erityisen tärkeänä pidettiin yksikön mahdollisimman tarkkaa, vapaamuotoista sanallista kuvausta, jota varten lomakkeessa oli runsaasti tilaa. Viereen oli muistutukseksi listattu muutamia havainnoitavia piirteitä (tiiviys, väri, raekoko jne.). Yksikön tarkalla sanallisella kuvailulla haluttiin estää stereotyyppisten ilmaisujen (likamaa, kulttuurimaa) käyttö. Toinen tärkeä kohta lomakkeessa oli yksikön stratigrafista asemaa ilmaiseva laatikosto. Yksikön ylä- ja alapuolelle piti kirjoittaa niiden yksiköiden numerot, jotka olivat olleet fyysisesti sen ylä- tai alapuolella. Käytännössä laatikostojen täyttäminen oli hidasta ja hankalaa ja useimpien yksiköiden osalta laatikostoja jouduttiin täydentämään kartoista jälkitöiden yhteydessä.

Eri alueille jaettiin »numeroavaruutta» noin sadan numeron verran. Jokaisen aluevastaavan piti huolehtia siitä, ettei käyttänyt samaa numeroa kahteen kertaan. Käytössä oli myös pääkirja, johon käytetyt numerot ja yksikön lyhyt kuvaus piti merkitä. Siitä ei kuitenkaan ollut erityistä hyötyä.

Stratigrafisessa kaivaustavassa suositellaan jokainen yksikkö piirrettäväksi omalle kartalleen ns. yksikkökartaksi. Alun perin olikin tarkoitus käyttää tätä menetelmää täydennettynä noin kymmenen sentin välein piirrettävillä tasokartoilla. Näiden tasokarttojen tehtävänä oli toimia jonkinlaisena tilannekatsauksena, koska yksityisistä maaläiskistä (yksikkökartat) on äärimmäisen vaikea luoda kokonaiskäsitystä alueesta.

Käytännössä osoittautui, että yksikkökarttojen piirtäminen oli aivan liian hidasta ja työlästä (alueella oli paljon pieniä yksiköitä). Karttoja ryhdyttiinkin kentällä piirtämään ns. tilannekarttoina, joita piirrettiin aina silloin, kun tilanne edelliseen karttaan nähden muuttui. Käytännössä muutamia yksikkökarttojakin piirrettiin. Huomattava on, että samassa tilannekartassa esitetyt yksiköt eivät välttämättä ole stratigrafisesti samalla tasolla. Myöskään eri alueilta piirrettyjen karttojen »tilanteet» eivät vastaa toisiaan. Esim. vierekkäisiltä ala-alueilta piirretyt 3. tilannekartat eivät välttämättä sovi yhteen. Karttoja täytyy lukea yhdessä stratigrafisten tietojen kanssa.

Kaivauksen alussa ei sovittu karttamerkistä, jolla voitaisiin osoittaa kahden yksikön välistä stratigrafista suhdetta. Muutamat kekseliäät ala-aluevastaavat ottivat kuitenkin tällaisen merkin käyttöön. Jälkitöissä huomattiin merkin käyttökelpoisuus. Se onkin muistiinpanojen avulla yritetty lisätä sellaisiinkin karttoihin, joihin sitä ei kentällä piirretty. Merkki > tarkoittaa yksikön laajenemissuuntaa toisen yksikön alle niin, että kahden yksikön välillä on havaittu alla-päällä-suhde. Nuolen kärki osoittaa stratigrafisesti ylempänä olevaa. Merkkiä on käytetty myös tilanteissa, joissa varhaisempi yksikkö ei varsinaisesti laajene toisen alle. Tällainen tilanne syntyy, kun myöhäisempi oja tai kuoppa leikkaa varhaisempaa yksikköä.

Tehtäessä kartoista stratigrafiahavaintoja on muistettava, että päällekkäin asetetut kartat saattavat esittää tilanteen virheellisesti »limittäisyystilanteissa» ts. silloin, kun yksiköt menevät päällekkäin vain vähän. Kaivauskoordinaatiston »eläminen» tai erot piirustuskehikon asettelussa eri tilanteita piirrettäessä aiheuttavat stratigrafisia virheitä karttoihin.

Jälkitöissä karttoihin on joidenkin yksiköiden perään lisätty kirjaimia. Tällä puhtaasti teknisellä ratkaisulla on pyritty helpottamaan matriisin rakentamista tilanteissa, joissa sama yksikkö on sekä toisen yksikön päällä että alla (esim. 79A - 157 - 79B). Koska jako on tehty jälkitöissä, eikä kentällä löydöt ja näytteet eivät tässä tapauksessa noudata samaa numerointia (edellä mainitussa tapauksessa löydöt on luetteloitu yksikköön 79 kuuluviksi).

Valokuvia päätettiin ottaa rakenteista ja sellaisista yksiköistä, jotka liittyvät rakenteisiin. Pääasiassa kuvattiin kuitenkin sellaisia tilanteita (tasoja), jotka näkyvät kartoissa. Valokuvat onkin luetteloitu niin, että perinteisen tason sijasta viitataan karttaan, jossa kuvan esittämä tilanne on dokumentoitu. Kun kaivauksessa päästiin siihen tilanteeseen, että uudet alueet oli saatu samaan tasoon vuoden 1994 kaivausalueen (»vanha kaivausalue») kanssa, tilattiin nostolava-auto, jonka avulla päästiin kaivausaluetta kuvaamaan ylhäältä. Normaalisti valokuvaus suoritettiin A-tikkailta.

2.3. Löydöt

Etukäteen keskusteltiin paljon siitä, mitä seurauksia ns. massalöytöjen talteenottamisesta yksiköittäin on. Ann-Christin Antell, jonka tehtävänä oli pohtia asuinpaikan toiminta-alueiden tutkimista lähtökohtana löydöstön jakautuminen, ehdotti löytöjen levinnän tutkimista Soar-ohjelman avulla. (Kyseistä ohjelmaa oli käytetty jo vuoden 1994 löytöluettelon laadintaan.) Tällöin löydöt kuitenkin tulisi ottaa talteen siten, että niiden koordinaatit olisi mahdollista ilmoittaa ohjelmaan matemaattisesti - käytännössä ruuduittain.

Turvautuminen löytöjen perinteiseen ruuduttaiseen talteenottoon vaikutti varteenotettavalta ratkaisulta myös pinta-alaltaan laajojen yksiköiden suhteen. Yksikön maa-aineksen homogeenisuuden ei tarvitse merkitä löytöaineiston homogeenisuutta, joten laajalta alueelta saatujen löytöjen paneminen samaan pussiin saattaisi kadottaa informaatiota. Samaa pohdittiin vertikaalisti. Häviäisikö informaatiota, jos useiden kymmenien senttimetrien paksuisen yksikön löydöt eivät saisi erillistä kerrosnumeroa? Miten eri yksiköiden eri kerrokset pidettäisiin järjestyksessä (kyseessähän eivät olisi keskenään vertailukelpoiset kerrosnumerot)?

Pohdinnoissa päädyttiin siihen, että pinta-alaltaan yli yhden koordinaattiruudun (1 m × 1 m) kokoinen ja/tai syvyydeltään yli 10 cm paksun yksikön löydöt otettaisiin talteen ruuduttain (1 m × 1 m) ja/tai »kerroksittain». Näin yhden koordinaattiruudun rajat ylittävän yksikön löydöt saattaisivat päätyä yhdeksään eri pussiin (kuva 3). Pussiin merkittiin tällöin yksikkönumeron lisäksi ruudun koordinaatit. Kaivausalueen koordinaatisto oli sama kuin vuoden 1994 kaivauksessa (ks. Pietikäinen 1995: 3-4). Pienialaisten yksiköiden tapauksessa pussiin merkittiin vain yksikkönumero. Erityisille (ajoittaville) löydöille (metallit, esineet ja niiden katkelmat, keramiikka sekä keskittymät) mitattiin tarkat koordinaatit (x, y ja z).

(Kuva 3. Yhden ruudun rajat ylittävän yksikön löytöjen talteenotto.)

Käytännössä yksiköt osoittautuivat niin pieniksi, ettei ruutuja juuri tarvinnut merkitä. Toisaalta dokumentaatiotyötä oli muutenkin niin runsaasti, että itse kukin alkoi lipsua useiden löytöpussien kirjoittamisesta helpompaan suuntaan. Muutamien laajojen yksiköiden (mm. 79, 364) kohdalla löydöt otettiin talteen 1 m × 1 m ruuduissa, mutta ei eri kerroksissa. Löytöjen talteenoton vaikeus näkyy löytöluettelossa pieninä epäjohdonmukaisuuksina. Osittain vaikeuksia aiheutti myös käytetyn luettelointiohjelman kankeus. On kuitenkin muistettava, että vaikka ruutukoordinaattien kanssa esiintyi ongelmia, yksikkö oli tärkein löytöjen taltioinnin kriteeri.

Alueilta, joilta peltokerros poistettiin lapiolla ja seulottiin, löydöt otettiin vuoden 1994 tavoin talteen 2 m × 2 m:n ruuduissa. Laajennus aloitettiin linjasta y = 502 länteen. Seulomista aloitettaessa ei muistettu tarkistaa ruutujen koordinaatteja 1994 löytöluettelosta. Niinpä uudet ruudut aloitettiin kohdasta 96-97/500-501, kun taas vuonna 1994 peltokerroksen ruudutus oli aloitettu kohdasta 97-98/502-503. Tämä aiheutti metrin »hyppäyksen» peltokerroksen ruudutuksessa linjan y = 502 itä- ja länsipuolisten alueiden välillä. Peltokerroksen löydöt luetteloitiin tämän vuoksi kahdessa osassa. Ensin luetteloitiin linjan y = 502 länsipuolisen alueen löydöt kokonaisuudessaan (metalleista luihin), alueen koordinaatit ovat muotoa: parillinen-pariton/parillinen-pariton. Sen perään luetteloitiin linjan y = 502 itäpuolinen alue, jonka koordinaatit ovat muotoa: pariton-parillinen/parillinen-pariton.

Jälkitöissä löydöt lukuun ottamatta luuta ja metalleja pestiin kevyesti pehmeällä siveltimellä. Tämän jälkeen löydöt lajiteltiin materiaalin mukaan eri ryhmiin. Kaivajia oli opastettu ottamaan talteen kaikki »mikä luontaisesti ei kuulu maahan», eli myös kaikki resentit löydöt taltioitiin. Perusteena oli se, että löytöjen arviointi oli huomattavasti helpompaa, kun ne oli pesty. Toiseksi haluttiin saada tilastoitua, missä yksiköissä ja kuinka paljon resenttejä löytöjä esiintyi. Resentit löydöt on listattu luvussa 6.6 (luettelo resenteistä löydöistä). Löydöt lajitteli arkeologi (lähdekriittisistä syistä sama kuin edellisenä vuonna), käyttäen samoja kriteerejä mm. palaneen saven suhteen kuin vuonna 1994 (ks. Pietikäinen 1995: 6-7).

Löytöluettelo laadittiin Soar-ohjelmalla ja se on tallennettu myös tietokantamuodossa. Luettelo laadittiin seuraavassa järjestyksessä: yksikkö, materiaali, x, y. Materiaalit on järjestetty seuraavan periaatteen mukaisesti: metalliesineet (pronssi, rauta, muut metallit - lähinnä rahoja ja nappeja); liitupiiput; lasi (lasimassahelmet, muut lasiesineet, pullolasi, ikkunalasi); kiviesineet; keramiikka (esihistoriallinen, historiallinen); saviesineet (savikiekot, muut saviesineet, palanut savi); kuona; luu (luuesineet, palanut luu, palamaton luu).

Peltokerroksesta luetteloitiin selvästi resenttejä löytöjä näytteenomaisesti, historiallisiin rakenteisiin kuuluneet löydöt, tiiltä lukuun ottamatta, luetteloitiin järjestelmällisesti.

Löytöluettelo laadittiin käytännössä niin, että löydöt lajitellut arkeologi kirjoitti löytöpussin päälle tiedot, jotka työllistetty tallensi tietokoneeseen. Ajanpuutteen vuoksi päädyttiin luettelosta tekemään löytöjen kuvauksen suhteen varsin niukka (tietokantaa on mahdollista täydentää myöhemmin). Lisäksi löydöistä piirrettiin kuvaliite. Metallilöydöt luetteloitiin konservoimattomina, jolloin suurin osa niistä näytti vain ruosteisilta möykyiltä. Tästä huolimatta niistä otettiin mitat ja piirrettiin kuvat (joihin on siis suhtauduttava varauksellisesti).

2.4. Näytteet

S. Lehtinen ja T. Pietikäinen

Vuoden 1994 kaivauksen perusteella Mullin asuinpaikasta tiedettiin, että siitä saatava kasvi- ja eläinjäännösaineisto olisi tutkimuksen kannalta arvokasta ja mielenkiintoista. Edustavan aineiston hankkimiseksi oli näytteitä tarkoitus ottaa runsaasti, monipuolisesti ja suunnitelmallisesti. Näytteiden tarkkaan dokumentointiin tuli myös kiinnittää huomiota.

Makrosubfossiilinäytteitä otettiin harkinnanvaraisesti erityiskohteista (hiilikeskittymät, tulisijat, jätekuopat, keramiikkakeskittymät) ja systemaattisesti parillisten koordinaattipisteiden kohdalta syvyyssunnassa noin kymmenen sentin välein. Maanäytteen tuli kuitenkin aina olla peräisin samasta yksiköstä. Systemaattisten näytteiden kohdalla törmättiin samaan ongelmaan kuin löytöjen kanssa: miten sovittaa matemaattinen (tilastollinen) todellisuus yhteen yksiköiden kanssa? Systemaattiset näytteet päädyttiin ottamaan puhtaan matemaattisesti (joten samasta yksiköstä saattoi tulla useita näytteitä ja useimmista yksiköistä ei yhtään näytettä). Systemaattinen näytteen koko oli vakio, noin 1 litra. Harkinnanvaraisen näytteen koko saattoi vaihdella 0,5 litrasta useisiin litroihin. Näyte piti molemmissa tapauksessa ottaa mahdollisimman pieneltä alueelta (n. 20 cm × 20 cm). Maanäytteet tutki fil. tri Terttu Lempiäinen.

Pienimpien eläinjäännösten talteen saamiseksi oli tarkoituksena seuloa maata systemaattisesti sekä kuivaseulalla ja vesiseulalla. Tätä ei kuitenkaan ajanpuutteen vuoksi tehty. Myöskään erillisiä maanäytteitä eläinjäänteiden löytämiseksi ei alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen otettu.

Maanäytteiden lisäksi otettiin puunäytteitä radiohiiliajoituksia ja puulajimäärityksiä varten. Jokaisesta (maa)yksiköstä otettiin myös muutaman ruokalusikallisen verran maata talteen (maalajinäyte = MLN), vaikka mitään erityistä käyttöä näille näytteille ei vielä kentällä päätetty. Kaikista muista paitsi maalajinäytteistä pidettiin kentällä kirjaa (ks. luettelot 6.4.1 ja 6.4.2).

2.5. Syntyneet dokumentit ja käytetyt tietokoneohjelmat

T. Pietikäinen

Kaivauksessa syntyneet dokumentit haluttiin saada mahdollisuuksien mukaan tietokantamuotoon. Kenttätyövaiheessa ei haluttu asettaa rajoituksia tai kaavoja käytettyjen termien tms. suhteen, vaan päinvastoin haluttiin ehdottomasti eroon kaavamaisista ilmauksista. Kun vielä otetaan huomioon se, että yksikkökaivauksessa sirpalemaista tietoa saadaan kentällä valtavasti, oli aineiston tutkimuskäytön kannalta välttämätöntä syöttää dokumentit tietokoneeseen.

Löydöt luetteloitiin Soar-ohjelmalla, joka tekee löytöluettelosta tietokannan. Ongelma muodostui yksikkölomakkeesta, jonka avulla hankittujen tietojen muuttamiseksi tietokantamuotoon ei ollut mitään valmista formaattia tai ohjelmaa. Käytännössä erilaisten ohjelmien vertailuun ei ollut mahdollisuutta, vaan oli käytettävä saatavilla ollutta Paradox-ohjelmaa. Paradoxilla tietokannaksi tallennettiin yksikön kuvausosa, sijaintitiedot sekä tieto siitä, missä kartoissa yksikkö näkyy (ks. yksikköluettelo 6.5). Vaikeuksia tuotti vapaamuotoisen kuvausosan muuttaminen kaavamaiseen muotoon. Pohdintojen ja taulukon koekäytön jälkeen tultiin siihen tulokseen, että tietokannasta saatava hyöty oli suurempi kuin vapaamuotoisen kuvauksen menetyksestä koitunut haitta. Paradox-taulukkoon varattiin kuitenkin tilaa lyhyelle vapaamuotoiselle kuvaukselle.

Yksikkölomakkeissa esitettyjä stratigrafiatietoja (laatikostot) ei ole siirretty tietokoneeseen. Stratigrafiahavainnot täytyykin poimia alkuperäisistä lomakkeista.

BASP-ohjelmapaketissa (The Bonn Archaeological Statistics Package) on matriiseja piirtävä ohjelma, joka laatii siihen yötetyistä päällä-alla-suhteista kaavion. Ohjelma ei kuitenkaan esitä kaikkia yhteyksiä ja toisaalta se poistaa matemaattisiksi itsestäänselvyyksiksi katsomansa yhteydet, joten pelkkä matriisi ei ole täydellinen esitys kaikista kentällä havaituista stratigrafisista suhteista. (Ohjelmasta enemmän: Irmela Herzog, »Computer aided Harris Matrix generation» teoksessa Practices of Archaeological Stratigraphy)

Jälkitöissä pyrittiin laatimaan matriisit kaikilta kaivetuilta alueilta BASP-ohjelmalla. Stratigrafiahavaintoihin havaittiin kuitenkin liittyvän tulkintaa, puutteita ja ristiriitaisuuksia, joten tietokoneella kaavamaisesti tehty matriisi ei johtanut oikeaan tulokseen. Matriisia ei voidakaan pitää teknisenä kaivausdokumenttina. Sen rakentaminen vaatii tutkimusta ja tulkintaa rakenteista, eikä sen toteuttaminen ole jälkitöiden yhteydessä mahdollista.

2.6. Ongelmia kaivausmenetelmän toteutuksessa

T. Pietikäinen

Edellä esitetyssä on jo tuotu esille, että huolellisesta suunnittelusta ja aiheeseen paneutumisesta huolimatta uuden kaivaustavan kanssa syntyi ongelmia eikä kaikkia suunnitelmia kyetty toteuttamaan käytännössä. Kaivauskertomuksessa yritetään parhaan mukaan tuoda julki kaikki virheet ja epävarmuustekijät, joihin on törmätty. Uuden kaivausmetodin käyttöönotossa ja opettelussa on vaikeutensa, ja onkin jo lähdekriittisistä syistä hyvä dokumentoida erilaisia seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet saavutettuun tulokseen.

Kaivamiseen ja dokumentointiin vaikutti hyvin paljon se, että kaikki arkeologit olivat kokemattomia käytetyn menetelmän suhteen. Kenelläkään ei ollut riittävää rutiinia ja näkemystä siitä, miten dokumentointi olisi sujunut rivakammin. Arkeologeja oli kerrallaan kaivajiin nähden liian vähän, lisäksi ala-alueista vastanneet arkeologit vaihtuivat kesken kaivauksen. Koululaiset eivät selvästikään ole parhaita kaivajia stratigrafisessa menetelmässä. Mekaanisten kaivausohjeiden puuttuessa jää paljon kaivajan havaintokyvyn varaan. Milloin yksikkö loppuu ja uusi alkaa, mitkä löydöt kuuluvat mihinkin yksikköön? Ala-alueisiin jako tehtiin mekaanisesti, ei muinaisjäännöksen luonnollisten osien mukaan (selviä rajoja ei ollut näkyvissä kun jako tehtiin). Kaivauskertomus on myös laadittu ala-aluerajojen mukaan, vaikka yksiköt ja rakenteet eivät näitä rajoja noudattaneetkaan (kartat on piirretty ala-alueittain).

Runsaasta esityöstä huolimatta jälkitöiden yhteydessä kävi ilmeiseksi, että arkeologisella henkilöstöllä oli erilaisia ja poikkeavia käsityksiä dokumentoinnista. Tähän vaikutti paljolti se, että kaivausjohtaja T. Pietikäinen vastasi muiden arkeologien tavoin omasta ala-alueestaan, eikä huolehtinut tarpeeksi tarmokkaasti siitä, että eri ala-alueiden dokumentaatio olisi pysynyt yhtenäisenä. Toisaalta etukäteen oli sovittu, että opiskelijoiden piti harjoitella työnjohtoa ja itsenäistä päätöksentekoa, eikä kaivausjohtajan ollut alun perinkään tarkoitus puuttua joka asiaan.

Itse yksikkö-käsite ja sen stratigrafiset ominaisuudet aiheuttivat hämmennystä. Kaikkia erilaisia stratigrafiatilanteita ei osattu kuvitella etukäteen, ei myöskään pohtia niiden dokumentointia. Muistettava on, että kyseessä olevassa asuinpaikassa kerrostumat eivät ole erityisen selvärajaisia ja että pellon kyntö oli rikkonut kerroksia viistosti, minkä vuoksi saattoi vaikeatulkintaisesti olla esillä stratigrafisesti hyvinkin eriaikaisia yksikköjä. Yksikkökuvausten (myös stratigrafian) kohdalla mielessä on pidettävä eri ihmisten taipumus hahmottaa ja kuvailla ilmiöitä eri tavoin.

Erikseen mainittakoon juhannuksesta elokuun puoleen väliin jatkunut lähes sateeton jakso, joka vaikeutti suunnattomasti kaivamista. Maa kuivui tasaisen harmaaksi, jolloin yksiköt ja niiden rajat hävisivät näkyvistä.

Takaisin sisällysluetteloon.
Seuraavaan lukuun 3, Havainnot.

Esittely | Tutkimus | Tutkijat | Työkalut